Onpa se yksi sairaus ylitse muiden, joka puhuttaa päivittäin lehdistöä ja julkista sanaa. No, sehän on tuhkarokko! Itse tykönäni en oikein ymmärrä, miten iso peikko se tänä päivänä on.
On nostettu lehdistön ja median kärkipäähän, oikein piti hakea lääkärikirja esille, selata siitä tietoa tuhkarokosta, kuinka vaarallisesta taudista on kysymys. Löytyihän se sieltä muiden rokkojen joukosta. Mielestäni ihan normaalia tekstiä. Kirja on julkaistu 1955.
Ennen sotia Värtsilässä piti meidän koululaisten sairastaa kaikki rokot mitä tuli tarjolle. Vesi-, tuhka- ja nokkosrokot käytiin läpi. Tulirokkoa liikkui myös, se vaati jo sairaalahoitoa ja eristystä.
Yhteistä näille rokoille olivat kuume ja kova kutina. Sikotauti ja keltatauti liikkui epidemiana. Rokoille oli tarjolla pullo lääkettä ja salvoja Helveen apteekista. Syyhy lienee luokiteltava rokkotauteihin myös, hirveä kutina! Sen sairastin kahteen kertaan ja nokkosrokon kolmeen kertaan, varmuudeksi!
Nokkosrokon sairastin kolmannen kerran vanhimman poikamme syntymän jälkeen. Otti niin koville, että imetyskin jäi.
Tietäisiköhän joku kertoa tästä tämän päivän tuhkarokosta, miksi se esim. luokitellaan vaarallisiin sairauksiin? Omasta tuhkarokostani en muista muuta kuin että oli kuumetta ja kova kutina eikä saanut mennä ulos. Vajaa viikko pois koulusta.
Soitin Värtsilään hyvälle ystävälle ja koulutoverilleni Saaralle, samanlaiset muistot hänelläkin oli silloisista rokkotilanteista. Muistini mukaan koulussamme oli ainakin parisataa lasta, ja viisi opettajaa. Luulen että tuskin kukaan oppilaista näiltä kulkutaudeilta säästyi.
Oli keltatautia, sikotautia ja paise- eli ajostautia. Ajos oli kipeä patti, niitä tuli jalkoihin ja käsiin. Muistan kuinka isäni puristi peukaloiden väliin sen kipeän kohdan, märkäähän sieltä tuli ulos. Kipeää teki!
Onneksemme on terveystilanne ja hygienia kaiken olemisen ja elämisen myötä muuttunut noista ajoista ratkaisevasti, melkein kaikkiin vaivoihin on jo apu lähellä, toivon niin.
Lämmin uuden vuoden toivotus Partasen Hilkalta.
On oikein hyvä, että, Hilkka, kerrot noista entisistä ajoista. Minäkin niitä usein muistelen. Samalla tunnen suurta kiitollisuutta entisiä sukupolvia kohtaan. He ovat nostaneet meidän yhteiskuntamme sellaisella työllä, jota nykyiset työaikalait ja sopimukset voisivat vain kauhistella.
Silti on vielä paljon tehtävää, että olot olisivat vieläkin paremmat. Mutta eivät ne parane vain lakeja säätämällä ja sopimuksia tekemällä – niitä tietenkään unohtamatta tai väheksymättä. Kaiken virallisen ja ”tarjottimella meille kannettavan” rinnalla on yhä tänäänkin tärkeää se, mitä saimme nähdä isien ja äitien tehneen. Se on lähimmäisyys, talkoolaisuus, huolehtiminen itse havaittujen tarpeiden mukaan, nyky kielellä sanottuna – kolmas sektori, naapuruus, mummon ja ukin läsnäolo, mummosektori. Monen yhdistyksen vastuunkantajien rivit harvenevat. Ei tahdo löytyä jatkajia. On kuuleman mukaan kiire. Työelämä on niin vaativaa. Joo, joo, kyllä oli minunkin isällä ja äidillä pitkät työpäivät. Mutta löytyi silti aikaa martoille, maataloustuottajille, maamieseuroille, työväenyhdistykselle, lähetyspiireille, diakoniapiireille, urheiluseuralle – ja joskus myös kirkossa käymiselle.
Tämä ei ole motkotusta niitä kohtaan, jotka ovat nyt aktiivisia, vaan heidän puolestaan. Ei jätetä aktiiveja yksin. Ollaan mukana, osallistutaan. Se on elämää ja elämänmakuista. ”Sohvaperunat” eivät ole viljelykelpoisia. Wärtsilän musta on. Ja Kylätalon kahvit maistuvat mukavilta. Jänisjoki virtaa. Sen laitamilla on raikasta ilmaa. Rannoilla voi haaveilla. Niinkuin silloin ennen vanhaan.
Minulla ei ole muistikuvia sotaa edeltävistä ajoista, mutta kerkisi huo rokot hyvin sairastamaan sen jälkeenkin. Saattoihan nuo rokkotaudit olla vaarallisia jo silloin aikoinaan, mutta niistä ei pidetty sen kummenpaa melua. Varmaan se tieto, että rokotukset ja jonkun taudin sairastaminen antoi ihmiselle immuniteetin kyseistä sairautta vastaan pitkäksi aikaa. Paljonhan puhuttiinkin, että parempi sairastaa joku rokko lapsena kuin sitten aikuisena. Ymmärtääkseni kaikki lapset rokotettiin neuvolassa, koulussa ja pojat vielä armeijassa. Minä muistan jotain kun sairastin tulirokon koulun 2 luokalla ollessani v 1950. Sairaala toimi Valkoisen talon alakerrassa. Minut on viety sinne, on kuulemma ollut hengenlähtö lähellä.
Meitä pentuja oli kaksitoista. Vanhimmat sisaret oli muuttaneet maailmalle. Pienen rintamiesmallisen talon hellahuoneen ja pienen kammarin lattialle kaikki sopivat nukkumaan. Avoullakolle veimme patjat aamulla ja illalla ne haettiin nukkuma alustoiksi. Jos meistä lapsista joku sairastui tarttuvaa tautiin oltiin kohta yhdessä samassa taudissa. Kun muutin Joensuuhun opiskelemaan sairastin alussa monta kuumeen nostavat tautia. Pienen yhteisön immuniteetti ei suojannut isommissa yhteisöissä.
rokotukset…tuhkuri tuli perheeseen,kaikki 3 kersaa sairastu vanhimmasta nuorinpaa -80-90-lukujen vaihteessa,sairastelivat,olivat rupisia,vaivat hävisivät,gbg:ssä.ei ollut mitenkään erityistä huuhaata bvc:ssä,siis neuvolassa,ei ollut rokotetta.tänäpänä vaivat sotkevat vanhempain työelämää ja erityisesti sairaskassan korvauskulut,vab-vapaat(vård av barn) on kauhistus politiikassa.toisaalta sekulaarissa yhteiskunnassa suuret erot eri kansalaisryhmissä,suuremmat epidemiariskit->rokotteilla helppo marginalisoida leviämistä ,on kustannustehokas.
Enan tuhkarokon rokotetta viime sodan jälkeen kuoli suomessa tuhkarokkoon keskimäärin kolme ihmistä vuodessa. Kun tuhkarokkoepidemia leviää noin kolmen vuoden välein se tarkoitti sitä, että epidemia vuonna kuolleisuus oli kymmenisen ihmistä ja välivuosina ei yhtään. Tuhkarokon heikentämä elimistö oli altis jälkitauteihin, jotka myös saattoivat viedä sen henkikullan.
Ensinhän oli tietysti tulirokko, sitten sammutussyistä vesirokko, jälelle jäi useimmiten tuhkarokko:-)
Laina Kaurilassa vaimoni äiti teki tarmolla Kainuulaisen naisen tehtävän auttamalla olemalla läsnä.
Laina oli 9-paikkakuntaa kokenut kotonsa lähtemisen jälkeen tehden omaa ammattia. Sai tarmokas nainen rintamiestunnuksen. Hoiteli myös Kaurilassa sairaita sodan jälkeen v apaa-aikanaan.