Tänään vietettiin kohta päättyvän kirkkovuotemme kalenterin mukaisesti Valvomisen sunnuntaita. Tohmajärven seurakunnassa tähän mainittuun päivään sisältyi Mikkelin hiippakunnan piispan Seppo Häkkisen ja hänen vaimonsa Maria Häkkisen vierailu. Kyseessä oli eräänlainen jäähyväisten jättö, koska v. 2020 alusta lähtien hiippakuntarajat tulevat noudattelemaan maakuntahallinnon rajoja. Käytännössä tämä tarkoittaa Pohjois-Karjalan osalta sitä, että myös vielä tällä hetkellä Mikkelin hiippakuntaan kuuluvat Tohmajärven ja Kiteen seurakunnat liitetään Kuopion hiippakuntaan. Tämä muutos ei tietenkään sinällään vaikuta riviseurakuntalaisen elämään millään lailla toisin kuin edellinen pakkotilanteessa syntynyt vaihdos Viipurista Mikkeliin v. 1945.
Kirkossa siis järjestettiin tänään messu (täytyy tunnustaa että itse en vieläkään oikein kannata tätä messu – termiä; entinen ”Jumalanpalvelus ja HPE” oli mielestäni arvokkaampi ilmaisu), jonka palvelutehtävissä toimivat molemmat omat papit, khra Mikko Lappalainen ja srk-pastori Antti Happonen sekä monet meistä luottamushenkilöistä. Saarnan piti piispa Häkkinen. Erittäin puhuttelevan saarnan johdantotekstinä oli Matteuksen evankeliumiin kirjoitettu Vapahtajamme vertaus kymmenestä neitsyestä. Häkkinen siteerasi puheessaan pariakin edeltäjäänsä, Erkki Kailaa sekä Martti Simojokea. Kaila oli tarkastusmatkallaan 1920 – luvulla arvioinut Tohmajärven seurakunnan toimintakulttuuria kylmäkiskoiseksi. Simojoki puolestaan kolme vuosikymmentä myöhemmin oli erityisesti ihastunut kirkonmäeltä järvelle avautuvaan juhannuskesän maisemaan rinnastaen sen kauneuden ”niin kuin katselisi iankaikkisuuteen”! Piispa Häkkinen kehotti – niinkuin paimenvirassa olevan tuleekin kehottaa – jokaista ihmistä tarkkaamaan omaa vaellustaan niin, että se vilpittömästi Jeesuksen Kristuksen sovitustyöhön luottaen kestää Jumalan kasvojen edessä myös kuoleman rajalla. Hän langetti hyvin isällisesti vastaavalla tavalla velvoitteen myös koko kirkolle / paikallisseurakunnalle ja sen jakamalle opetukselle. Kun ajatellaan esim. näinä viikkoina ja päivinä käytyjä mitä eriskummallisimpia käräjiä liittyen Pyhään Raamattuun kirjoitetun Jumalan Sanan ajattomuuteen sekä uskonnonvapauden soveltamiseen, niin mieltäni lämmitti positiivisessa mielessä aivan erityisesti piispan esille tuoma jo aiemmin mainitun M. Simojoen sitaatti: ”Kirkko joka pyrkii mestaroimaan ja halveksumaan Raamatun Sanaa, ei ole mikään valvova kirkko!”
Jumalanpalvelus oli tällä kertaa normaalia musiikkipainotteisempi, koska siellä esiintyi myös kaksi kuoroa eli kirkkokuoro Kaiku ja lauluyhtye Roosat. Ammattitaitoisten johtajien Eini Perälän ja Esko Kauppisen koulimat kokoonpanot antoivat tälläkin kertaa osaamisestaan hienot näytöt meidän muun kirkkokansan veisuun suolaksi. Musiikkityöhän on kaikessa laajuudessaan yleensäkin myös erittäin tarpeellinen seurakuntatyön osa-alue, jonka toimivuudesta kannattaa oikeasti huolehtia kaikin mahdollisin keinoin.
Kirkolta siirryttiin muutaman kilometrin päähän seurakuntatalolle ruokailemaan. Sanan nälkä oli ainakin jo osittain tyydytetty kirkossa, mutta kaipaahan sitä ihminen muutakin ravintoa. Kemien Martat olivat valmistaneet erittäin makoisan lihakeiton normaaleine lisukkeineen, myös lihaton vaihtoehto kuului kattaukseen. Jälkiruokana oli kahvi ja marjapiirakka. Söimme kiireettömästi pöytäkavereiden kanssa kuulumisia vaihdellen ja sitten olikin aika ryhtyä täysin vatsoin ryhtyä kuuntelemaan lähetysjuhlan antia, puheita ja laulua, jopa pientä näytelmäntapaista jossa esiintyivät – tosin olosuhteiden pakosta vain muotokuvina – monet seurakuntamme vaiheisiin merkittävästi vaikuttaneet miehet alkaen kruununvouti Gabriel Walleniuksesta aina rovasti Osmo Kapaseen saakka. Äänen näille mainituille herroille antoi Mikko Lappalainen, jolle muuten tänään piispa Häkkisen toimesta luovutettiin itse asiassa hieman takautuvasti eli marraskuun alusta lukien rovastin nimi ja arvo.
Juhlassa siis puhuivat jo mainitut rovasti Mikko Lappalainen ja piispa Seppo Häkkinen, mutta jo ennen heitä avauspuheenvuoron käytti kirkkovaltuuston pj Marja Multanen. Hän mm. kertasi ansiokkaassa puheessaan Tohmajärven ja Värtsilän seurakuntien historiaa ja kiitti seurakunnan puolesta Mikkelin hiippakunnan hallintoa hyvästä yhteistyöstä. Itsekin yrityselämän parissa työskentelevänä Multanen viittasi nykyiseen haasteelliseen aikaan – jossa vain muutos on pysyvää – lohdullisella vertauksella, jossa kirkkokin on firma mutta sekä sen perustajalla / toimitusjohtajalla on onneksemme asioiden hoidosta jo tuhansien vuosien kokemus! Yhteisesti veisattiin virret 178 Myös isämme uskoivat ennen… ja 332 Herraa hyvää kiittäkää… Noin tunnin verran kestänyt juhla päättyi kiitoksien kera puolin ja toisin luovutettuihin pieniin lahjoihin, piispa luovutti seurakunnalle yhdet kappaleet jokaisesta kirjoittamastaan tai toimittamastaan kirjasta ja seurakunnan edustajat yhdessä puuseppä Natalia Podgolzinan kanssa puolestaan antoivat sekä piispalle että Maria – vaimolle visakoivuiset ristiriipukset.
Lähtiessäni kiitin henkilökohtaisesti piispa Häkkistä hänen tinkimättömästä vakaumuksestaan puolustaa Raamattuun kirjoitetun Sanan arvovaltaa tässäkin peräti merkillisessä meiningissä, jota me jokainen olemme saaneet viime aikoina mediasta seurata. Käy näissä käräjissä sitten niin tai näin, joka tapauksessa aivan pian koittavat hetket valmistautua sisäisesti vastaanottamaan Adventtiaika ja Vapahtajamme syntymäjuhla Joulu. Vuoden vaihduttua eli Loppiaisen pyhänä vietämme täällä Tohmajärven seurakunnassa jälleen kirkon juhlaa kun luoksemme saapuu ensimmäiselle vierailulleen uusi paimen, Kuopion piispa Jari Jolkkonen.
Jussi Raerinne , Tohmajärven srk:n kirkkoneuvoston vpj
Artikkelikuva Wikipedia
Kopioin Erkki Lintusen kommentin viikon puheenaiheista tänne Jussin artikkelin yhteyteen.
Alpo Rummukainen
================================
erkki lintunen
17.11.2019 at 13:44
En tänään voinut osallistua Tohmajärven kirkossa messuun, jossa saarnasi Mikkelin piispa Seppo Häkkinen. Piispan vieralun aiheena oli Tohmajärven seurakunnan siirtyminen ensi vuoden alusta Kuopion hiippakuntaan, joka 80 vuotta sitten perustettiin kirkiollista elämää varten Itä-Suomessa. Nyt koko Pohjois-Karjalan maakunta tulee kuulumaan samaan tähän Kuopion hiippakuntaan.
Istuin radion äärellä. Kuopion piispan – puoliso – pastori Hanna Vasiljev johti sanajumalanpalveluksen liturgiaa – eli niinkuin kirkollisissa ilmoituksissa vähän kapea-alaisesti sanotaan – toimi liturgina. Seurakuntahan on se liturgi, jota joku pappi johtaa. Hanna-pastorin toiminta liturgiassa oli erinomaista. Hän oli todella Jumalan edessä – eikä esiintymässä seurakunnnalle. – Erityisesti esirukous oli elävää uskonelämää tässä ajassa.
Tervetuloa siis Ilomantsin poika piispa Jari Jolkkonen meidän piispaksemme!
Minua ilahduttaa Jari Jolkkosessa erityisesti hänen toimintansa ehtoollisyhteyden löytymiseksi eri kirkkokuntien välille.
Room.13:3-4.
Jussi Raerinteelle kiitos juhlapäivän reportaasista! – Jumalanpalvelustemme nimistä koetan joskus kirjoittaa teologista selitystä.
Kommenttini koski Jussin juttua. En muista oliko hän oppilaani, mutta pari vanhempaa sisarusta oli.
Alpoaatos voisi olla höyryämättä. No, lienee naapuruutta meilläkin ?
Antti, kyllä minä olin myös Sinun oppilaanasi aivan 1980 – luvun alussa!
Jumalanpalvelusten nimistä:
Messu-sana on tullut käyttöön alkukirkon aikaisesta jumalanpalveluksesta, jossa koolle tulleet lähetettiin kotimatkalle lausumalla: ”Ite, missa est”. Eli: tämä yhdessäolo on nyt ohi, menkää arkeen – kotiin, työhön — järjelliseen jumalanpalvelukseen. Tähän kehotukseen sopii erinomaisesti apostolin sana:
”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antakaa ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne. mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room.12:1-2). Siis armahtavan laupeuden kautta – järjelliseen jumalanpalvelukseen.
Kristillinen jumalanpalvelus – siis messu – on kahden suuntaista liikettä. Tullaan koolle kuulemaan Sanaa ja nauttimaan ehtoollisen sakramentti. Sitten lähdetään järjelliseen jumalanpalvelukseen. Ja siihen on saatu motivaatio, voimavarat ja neuvoja. Mutta ei vain tätä ajallista matkaa varten, sillä kristillisessä traditiossa puhutaan myös siitä, että ehtoollinen on kuolemattomuuden – lääke. Juuri tästä syystä toinen jumalanpalveluksen muoto – sanajumalanpalvelus – on – poikkeus – kirkkovuoden pyhäpäivien joukossa. Tämä on pari kymmentä vuotta sitten alkaneen ns. jumalanpalvelusuudistuksen keskeinen periaate.
Oikeastaan on epätarkkaa puhua uudistuksesta, sillä uskonpuhdistajamme Martti Luther säilytti messu-nimityksen ja messun alkuperäisen tarkoituksen. Lutherille messu oli saksaksi Messe. Ja Agricolalle messu eli Herran ehtoollinen.
1800-luvulla väärinkäsitykseen perustuen messu-nimitys jäi pois. Sitä pidettiin liian katolisena – vaikka uskonpuhdistaja itse käytti tätä nimitystä.
Värtsilän kirkossa messu-käsitettä syventämään jo 1990-luvulla laitettiin kellotapulin käytävään kaksi ristiä. Kirkkoon menon suuntaan ristiinnaulitun kuva, krusifiksi. Mennään kuulemaan sovituksen sanomaa ja nauttimaan kuolemattomuuden lääkettä. – Kotimatkan suuntaan tyhjä risti, sillä Kristus on ylösnoussut ja mennyt edellä kotiimme, työpaikoillemme, vapaa-aikaamme. Hän odottaa lähimmäsissämme meidän rakkauttamme.
Kirkkovuoden messu yrittää olla mukana kalenterivuoden rytmissä. Hengellinen ja maallinen kohtaavat toisensa tavassamme käydä kirkossa ja – erityisesti osallistumisessamme messussa ehtoollisen sakramenttiin. ”Pidä yllä tapoja – niin tavat pitävät yllä sinua”.
Lopuksi ihan henkilökohtainen seikka. Ilman ehtoollista olisin – en ateisti vaan – agnostikko. Ehtoollinen ”parantaa” minut yhä uudestaan uskomaan Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan, jonka omaksi minut on nimeltä kutsuttu kasteen sakramentissa 18.6.vuosikymmmeniä sitten. Silloin minut myös ristillä merkittiin. Messussa – sen tietyissä kohdin – ristin itseni tätä liittoa vahvistamaan.
Hiippakunnan vaihdoksen myötä saimme laveamman ja enemmän maailma mukaisen piispan.
Mielestäni meidän Suomen virallisen kirkon on otettava ohjat käsiinsä ja kerrottava mitkä kirkot pidetään kunnossa ja mitkä jätetään oman onnensa nojaan. Uskonto ja suomalaisuus näyttää olevan huonossa huudossa.