Poikasena olin innokas kilun, ei siis kiljun, pelaaja. Saattoi olla nimeltään myös killingin peluuta. Kysymyksessä oli keväinen rahapeli, ei mikään bändin perustus. Muistatte varmaan Pertsan ja Kilun, jotka hieman vartuttuaan päättivät perustaa orkesterin seuraavin Kilun sanoin: Oo Pera laulaja. Rahakilua ei ole tullut pelattua yli 50 vuoteen, joten säännötkin ovat hieman hakusessa. Pelivälineenä käytettiin 10 markan kolikoita, samoja jotka vuoden 1963 rahauudistuksessa muuttuivat 10-pennisiksi, vastaten nykyeuroissa siis alle kahta senttiä kappaleelta. Ostovoiman kehitys huomioon ottaen saattoi se tuon aikainen kymppi vastata tämän päivän euroa.
Kilua pelattiin erityisesti keväällä siitä syystä, että sulaa, lumetonta maata oli oltava rakennuksen seinustalla metrikaupalla. Seinän kautta sitten lyötiin kimmokkeella aloituslantti mahdollisimman kauaksi seinästä, käytännössä matka oli kolmen metrin paikkeilla. Kolikko kerrallaan ja vuorotellen edettiin. Seuraava lyöjä koetti saada kolikkonsa niin lähelle edellistä tai muita jo maassa olevia rahoja, että niiden etäisyys omasta uudesta kolikosta oli enintään oman vaaksan mitta. Jos näin oli, sai kerätä itselleen kaikki ne kolikot, jotka alittivat tämän matkan.
Kun pelaajia oli useita, saattoi maassa olla tusinan verrankin kolikoita odottamassa voittajaansa. Muistaakseni heittovuoroaan sai jatkaa kunnes ei enää voittoa saanut. Hyvin oli kaikilla muistissa, missä oli kenenkin pelivälineet. Mikäli onnistui heitossaan niin hyvin, että sai kilut, eli osuman toisen pelaajan kolikkoon, sai kerätä itselleen kaikki tämän hävinneen maassa olevat kolikot. Tietenkin, jos oli hyvä onnistumisputki, saattoi joku saada onnistuneella ja katkeamattomalla heittovuorollaan joka-ainoan roposen lakkariinsa. Voittajalta sitten vaihdettiin uusia pelikolikoita itselle loppuneiden tilalle ja voittajalla rahat sen kuin suurenivat kilpaa tyytyväisen ilmeen kanssa. Rahojen loppuminen oli selvä tappio ja harmi.
Sen lisäksi, että oppi tuntemaan lähistöltä kilun pelaamisesta innokkaat vintiöt, oppi myös varomaan tosi tarkkoja heittäjiä, samoin pitkäsormisia koltiaisia, joiden vaaksa ylsi viemään rahat hurjan kaukaa. Pelikavereita löytyi riittävästi parin kilometrin säteellä. Taidettiin sitä joskus pelata salaa koulun nurkallakin. Salaa yleensäkin, paitsi muutamassa kodissa ei tätäkään puuhaa paheena pidetty.
Näinköhän sitä jo pienenä oppi, että aikuisena kannattaa veikata ja lotota. Joskushan voi tulla jättipotti. Ainakin lähelle on päässyt, sillä kerta toisensa jälkeen tuloksena on pottijätti.
Sakari H
Väinö Riikkilän kuusi-osainen
Pertsa ja Kilu -sarja taisi
olla joka pojan lukemistoa.
Minun muistissani tuo kyseinen rahapeli oli ”Tinttiä”. SE olikin minun ainut tulonlähteeni kouluaikana .. tai siis koulumatkalla.
Niillä voitoilla minäkin sain ostaa Lyylin kaupasta pätkän halpamakkaraa tai Kyroläistä -jos sain.
Lanteissa, eli pelivälineissä oli isoja eroja. Jotkut kilahtivat kirkkaasti ja pomppasivat kauas, kun taas toiset tussahtivat pehmeästi. Minusta parhaita olivat hopeamarkat, missä oli vielä Venäjän kotkavaakunat. Niillä tuli ansaittua monet Kyrön makuelämykset. Piti vain varoa, ettei sellainen arvokas peliväline jää maahan toisten voitettavaksi.
Kiitokset Sakarille mukavasta tarinasta.
Pitäisiköhän järjestää Värtsiläpäiville kilu / tintti-turnaus
Hyvä Alpo! Tosiaan tinttiähän se olikin yleisemmältä, paikalliselta nimeltään.
Näin vasta kuulutuna sen sitten muistaa, jostakin tuo Kilu tupsahti päähäni, enkä siitä sitten näköjään avittamatta yli päässytkään.
Pikkukolikoitten seinäänlyömiseen tutustuin vasta Tohmajärvellä keskikouluaikoina. Se oli pikkupoikien suurta huvia.
Kotikylässä Hoilolassa 1950-luvulla heitettiin raskailla markan kolikoilla muutaman metrin päässä pystyssä olevan ison rautanaulan juureen. Muistaakseni tätä nimitettiin ruopinheitoksi. Se oli aikuisten miesten sunnuntaisten iltapäivien ajanvietettä.
Kylän seppä elvytti pelin, joka oli joskus aiemmin tunnettu paikkakunnalla. Paikkana oli tasainen maantie kylän keskustassa suurten kuusten varjossa, jossa tuuli ei päässyt häiritsemään lanttien lentoa. Kuka heitti lähimmäksi rautanaulaa, pääsi ensimmäisenä keräämään kolikot kouriensa väliin, rumpsuttamaan ja huutamaan kruunaa tai laavaa. Oikein puolin maahan pudonneet kolikot sai omakseen. Sitten toinen jatkoi jäljelle jääneillä markoilla.
Innostus oli suuri, kymmeniä aikamiehiä siihen osallistui. Autoliikenne ei siihen aikaan häirinnyt, mutta kylän uskovaisemmat eläjät kylläkin kävivät moittimassa.
Me pikkunaskalit saimme seurata tätä ”viatonta” peliä, mutta eräs toinen miesten puuha tapahtui piilossa katseilta. Se oli sökönpeluu erään kallion laella, jossa kuulemma oli suuriakin panoksia kyseessä. Sinne miesväki vetäytyi vaivihkaa sunnuntai-illan kalastuspuuhista Onnenvirran puusillalta. Pari kertaa luikertelimme matalina vaklaamaan, mitä siellä tapahtui. Miehiä istui ringissä tasaisen kiven ympärillä ja korttien läiske kuului. Osa seisoi takapiruina. Kun meidät huomattiin, oli seurauksena hirmuinen rähinä ja perään lentävät puukapulat. Ei siellä sen kokoisia ipanoita suvaittu.
Me pelasimme ”penniä” koulun aurinkoisella etelä seinustalla.
Eräänä keväänä pelit loppuivat kuin ”seinään” ukko Vatasen toimesta.Eräs tavallista lämpimämpi peluri leikkasi linkkarilla vaaksan välistä nahkaa niin että vaaksa olisi tarvittavat millin pari kasvanut.Vertahan siitä tuli ja helkkarinmoinen mekkala.
Uhkapeli on vaarallista!
Isojen miesten paheenpesä Niiralassa oli Partasen kioskin metsikkö.Siellä juopoteltiin ja pelattiin korttia rahasta.
Sinne oli meiltä pääsy kieletty niin ankarasti ettei uskallettu mennä edes vaklaamaan.
Vakoilu oli vielä 1950-luvulla kiinnostava sana Hoilolan kaltaisissa rajakylissä. Pikkupojat kuuntelivat muutenkin korvat höröllä, kun rintamalta muutamaa vuotta aiemmin palanneet miehet kertailivat muistojaan.
Sökömiesten ohella kokeilimme pikkupoikana taitojamme rakastavaisten parien vakoilemisessa. Kun näimme miehen ja naisen vaeltavan käsikynkkää Puassun kalliolle, jossa nyt sijaitsee Korpiselkätalo, niin perään vain.
Ei se kuitenkaan kovin pitkään kiinnostanut, kun ei siellä mitään jännää tapahtunut, pussailivat vain ja muuta sen semmoista jonninjoutavaa. Meille tuli kohta kiire autiona olleelle työväentalolle, jonka seinähirsien välistä kiskotusta sammaleesta sai käärittyä sanomalehden laitaan muhkean sätkän. Muutamat savut yskittyämme tuli mieleen, että jospa tekaisemme ”Molotohvin koktailin”, josta miehet kertoivat. Lamppuöljyä tyhjään pulloon vaateriepujen sekaan, ja sitten vain päin ”panssarivaunuja” eli vasikkahaan isoja kiviä…
Jonkunmoiset pelimiehet taitavat vieläkin joskus liikkua Puassun kallioilla. Viime kesänä oli aution Korpiselkätalon pysäköintipaikalla noin 50 litran muovikanisteri ja parimetrinen puolen tuuman läpimittainen muoviletku. Arvelin, että siinä on jonkun polttoainevarkaan värkit parkissa.