Kuva: Sakari H

Sitten myöhemmin virtuaaliverkkoihin perehtymään asioihin, jotka eivät ole lähelläkään omaa osaamisaluetta, josko sellaista lieneekään. Sammakko oli ilmiselvä rupikonna. Siis rupikonna, mutta se ei ole sammakko ollenkaan. On vain sammakon tapainen, mutta takajalat ovat sammakoihin verrattuna paljon lyhyemmät, eikä se käytä niitä loikkimiseen, vaan eräänlaiseen kävelyyn. Toinen uutinen oli, että sammakoilla, sen paremmin kuin rupikonnallakaan ei ole korvia. Tämä oli melkoisen yleinen asiatieto. Tosin sitten löytyi uskottavat selostukset siihen, että sammakoilla ja rupikonnilla on silmiensä takana tärykalvot, joilla ne aistivat ainakin töminöitä ja värinöitä. Mielestäni siis korvat, joskaan eivät ulkoiset.

Rupikonna vaikutti olevan tietojen mukaan sangen yleinen Euroopassa, samoin melko runsas Etelä- ja Keski-Suomessa. Lienee siis vähän harvinaisempi Joensuun ja Värtsilän korkeuksilla, vai kuinka?

Itse olen kovasti kiinnostunut Värtsilän rupiliskosta, josta olen saanut hyvää tietoa verkkolehti Värtsistä. Mutta mitä kuuluu Värtsilän rupiliskolle tänään. Tuskin valkokorvaliskoja kuitenkaan on ainakaan riesaksi asti. Käykääpä toiset vuorostanne ottamassa puhelimella valokuvia rupiliskosta. Minä laitan oheen pari kuvaa valkokorvasammakosta, jolla ei ole korvia ja joka ei ole sammakko.

Sakari H

Kuva: Sakari H

Superclásico, komedia, ohjaus: Ole Christian Madsen, pääosissa: Enders W. Berthelsen, Paprika Steen, Sebastián Estevanez, 2011

Tanskalainen Christian ( Berthelsen) kokee melkein hermoromahduksen, kun vaimo Anna ( Steen), joka puuhailee jalkapallon parissa muuttaa Buenos Airesiin ja rakastuu jalkapallotähteen Juaniin ( Estevanez). No kyllähän seksielämässä on enemmän vipinää kuin Christianin kanssa, mutta Christianin mielestä jalkapallotähti on pelkkä tyhjänpäiväisyys. Niinpä hän lähtee poikansa Oscarin kanssa taivuttelemaan vaimoa takaisin kotiin Tanskaan.

Elokuvassa on paljon myös sivurooleja, joskin kolmikkoa on tietysti syytä tarkastella tarkemmin. Mielestäni Berthelsen näyttelee mallikkaasti viinitilan omistajaa, joka on joutunut konkurssin partaalle ja ryyppäilee viinivarastojaan loppuun. Vaimokin on kyllästynyt nahjusmaiseen mieheensä. Steen on hivenen vaisu osassaan ja näyttää ulkomuodoltaankin tavikselta, johon jalkapallotähti ei mistään hinnasta rakastuisi. Estevanezin tehtävänä on näytellä argentiinalaista nollatyyppiä, jonka elämä pyörii jalkapallon parissa. Christian ja poika kuittaavat tällaisen elostelijan olankohautuksella.

Luku sinänsä on pääparin poika, joka rakastuu Buenos Airesissa nuoreen matkaoppaaseen, mutta saa tämän isältä pahasti köniinsä.

Mitäpä muuta kuin turvautua isään, joka kunnostautuukin pojan vuoksi ja vetelee tytön isältä tajun kankaalle.

Elokuva on kohtalaista viihdettä ja näyttelijäsuorituksista nousee ehdottomaksi ykköseksi Berthelsenin osuus. Vaikuttaa siltä, että huumori on vaikea laji ja siinä repsahtaa helposti stereotypioilla naureskeluun. Kehutulle ohjaajalle kuitenkin plussat.

Digitaalisesta sanomalehtiarkistosta tuli vastaani oheinen Karjalan Sanomien 15.4.1909
julkaisema juttu Tohmajärven talvikäräjien tuomioista, joita on langetettu niin värtsiläläisille kuin
pälkjärveläisillekin. Tuomioiden suuruuden hahmottamiseksi kerrottakoon, että silloinen 100
markkaa vastaa tänä päivänä 361,91 euroa.

Tohmajärwen talwikäräjillä, jotka loppuivat tämän kuun 7. päiwänä mm. sakotettiin Pälkjärwen
Tyytinsaaresta torppari Tahwo Pötröstä kolmesta eri warkaudesta 300 mk sekä poissaolosta
wastaajana oikeudesta 20 mk ja Naatselän kylästä kaupustelija Antti Moilasta lamppuöljyn
luwattomasta myynnistä 20 mk.

Tohmajärwen Patsolan kylästä lois Toimi Erosta wäkijuomain myynnistä 150 mk, lois Heikki
Niirasta ja Matti Hiltusta kumpaakin 100 mk, Saarion kylästä lois Juho Kakkosta 150 mk,
Wärtsilästä lois Olli Nenosta 100 mk, Juwanjoelta lois Heikki Harista juopumuksesta ja yleisellä
paikalla reuhaamisesta 40 mk, Kontiolahdelta Mooses Surakkaa viinanmyynnistä 100 mk, eli
warojen puutteessa näitä wastaavat määrät wankeutta.

Renki Mikko Pirhonen Wärtsilästä tuomittiin pelastusarmeijan kokousten häiritsemisestä kahdeksi
kuukaudeksi wankeuteen.

Talolliset J. Rautiainen Onkamosta, J. Koiwisto Kemiestä, P. Immonen Uudestakylästä ja R. Skutnab
Wärtsilästä welvoitettiin 1. päiwään heinäkuuta panemaan aita kuntoon rantatien warsille sillä
perusteella että tunnustawat saaneensa aitarahat waltiolta. Muita koskewat aitajutut, joita onkin
runsaasti, lykkääntyiwät syyskäräjiin.

Sakari kirjoitti Värtsissä 24.1.2012 aiheesta Aidat kuntoon. Arvelen Sakarin tarinan sijoittuvan 60-
luvun alkupuolelle. Silloin ei liene saatu aitarahoja valtiolta.

Aitaa entisajan malliin. Kuva: Lissu

Ake lähteellä.

No, onhan se eräänlainen ”luontokuva” tämäkin, otettu kesällä 1998 Värtsiläisten  Seuran kesäretkellä  ”vieraalle maalle”. Tämä ikuinen lähde sijaitsee Värtsilän asemarakennuksen  päädystä vajaa 100 metriä Öljymäelle päin. Sortavalaan menevä rautatie on vasemmalla ja öljyvaunuja näyttäisi olevan menossa öljylähteille.

Pyöräillessäni koulu- ja  työmatkoilla  1942-43 kesähelteellä paikan ohi antoi lähde aina virvoitusta.

Kuvauspäivänäkin vesi oli varsin hyvää. Uskon sen olevan tälläkin hetkellä juotavaa. Uudet isännät  eivät näy vain osaavan  tai haluavan sitä hyödyntää.

Lähteen välittömässä läheisyydessä oli useita aseman virkailijoiden ja työntekijöiden asuinrakennuksia . Lähde toimi myös koko asemaseudun asukkaiden kaivona.

Aarre Partanen

Korkealta näkee kauas. Jenny-neito maisemia ihailemassa. Kuvanottopaikka oli päässyt Jennyltä unohtumaan. Voisikohan se olla Kuhavuori Sortavalassa? Kuvan omistaa Jenny Lötjönen.

Marraskuussa 2011 kaksi Pälkjärven “tyttöä”, Jenny Lötjönen (os. Konstig) ja allekirjoittanut, tapasivat toisensa kuulakkaana sunnuntaipäivänä Jennyn viihtyisässä kodissa Tohmajärven Kotipihassa. Jennyn tytär Kaija Raatikainen oli mukana tapaamisessamme. Sain häneltä Jennyn toisen tyttären, Tarja Meriläisen, äitinsä satavuotisjuhliin tekemän historiikin, jota käytän tämän tarinan kantavana runkona. Jennyn kauniita nuoruuskuvia katsellessani mielessä alkoi soida Larin Kyöstin sävelletty runo “Tula tuulan tula tuli tei”, siksi käytän sen säkeitä otsikoissani.

Mesimarjani, pääskyni pulmuni mun

Konstigin perheessä oli kaikkian kymmenen lasta, joista neljä kuoli muutaman päivän tai muutaman vuoden ikäisenä. Jennyn isä kävi töissä Puikkolan Hovissa jossa hän teki erilaisia maatilan töitä. Jennyn äiti hoiti kotona lapsia ja karjaa. Myös Jennyn enot ja täti, jopa äitikin, olivat jossain vaiheessa työsuhteessa Hoviin. Ilmeisesti Jenny itsekin oli siellä hyvin nuorena, mutta niitä aikoja hän ei enää muistele.

Jennyllä ei ollut tilaisuutta käydä koulua, lukemaan hän oppi kotona äidin opastuksella, äitikin on siis ollut lukutaitoinen. Nuoremmat sisarukset olivat kuitenkin saaneet käydä Kurikan kansakoulua, ja olin aistivinani, että Jennyä harmitti vieläkin kun hänellä ei ollut siihen ajallaan mahdollisuutta.

Jenny kertoili lämmöllä lapsuutensa ja nuoruutensa marjastusreissuista. Oli metsämansikoita, mustikoita ja aivan erityisen paljon mesimarjoja. Sitä, kuka marjat sitten keitti ja säilösi, ei Jenny enää muistanut, mutta hän aprikoi että äiti sen puuhan lienee tehnyt.

Kuva nuoresta Jennystä on otettu Savonlinnan reissulla, missä Jenny kertoo käyneensä isänsä kanssa. Kuvan omistaa Jenny Lötjönen.

Ja tulkohon hallat ja harmit ja muut

Kun Jenny oli 17 vuotias hänen isänsä kuoli ja äiti jäi yksin perheen lasten kanssa. Noihin aikoihin Jenny oli “sisuuntunut” ja sanonut äidilleen että nyt hän lähtee etsimään töitä muualta! Niinpä hän oli kävellyt Pälkjärveltä Värtsilään. Jenny kertoi kuinka joki oli ylitettävä veneellä, tosin maksua vastaan. Värtsilään tultuaan Jenny marssi suoraan apteekkiin, ja apteekkari Helveen perhe ottikin hänet oitis lastenhoitajakseen. Myöhemmin Jenny toimi sisäkkönä ja autteli myös apteekin töissä. Silloin tällöin Jenny käveli toistakymmentä kilometriä Pälkjärvelle kotiväkeään katsomaan, saattoipa hän joskus sattumaan hevoskyytiinkin. Jenny oli apteekkarilla töissä kaikkiaan seitsemän vuotta. Jenny viihtyi siellä erittäin hyvin sillä hän sai olla kuin kotonaan.

Oma onni se yhtehen vei

Vuosi 1935 oli Jennyn elämässä surun ja ilon vuosi. Hänen äitinsä Eeva siirtyi Tuonpuoleisiin, mutta samana vuonna Jenny avioitui Väinö Lötjösen kanssa. Vihkiminen tapahtui pappilassa ja vihkikahvit juotiin pullan kanssa kotona, vieraita ei paikalla ollut.

Tästä alkoi maatalon miniän ja emännän arki. Jenny meni miniäksi Lötjösen taloon Värtsilään (Vanhaan) jossa hänen miehensä teki myös verhoilijan töitä. Samassa taloudessa asui aviomiehen äiti toisen miehensä kanssa.

Talvisodan alkaessa Jenny odotti jo toista lastaan (kaksosia). Evakkomatka alkoi ja perheen tie johti sukulaistaloon Tervavaaraan. Välirauhan aikana Väinö kävi vielä hoitamassa maatilaansa Värtsilässä. Sitten Jenny ja Väinö Lötjönen ostivat asuintilan Tohmajärven Tikkalasta joten perhe säästyi toisesta evkkomatkasta. Värtsilän tila jäi sodan jälkeen Neuvostoliiton puolelle. Paikka oli löytynyt vielä kahdeksankymmentäluvulla kun Jenny ja Väinö olivat päässeet siellä käymään.

Mitä toivoisin minä muuta

Tunti vierähti nopeasti kun teimme aikamatkaa Jennyn lapsuuden ja nuoruuden muistoihin Pälkjärvellä ja Värtsilässä. Rupattelun lomassa Jenny nyökäytteli välillä päätään hyväksyvästi ja totesi että: “Oikein”! Kun olin poislähdössä, lähti Jenny samassa ovenavauksessa ulkoilemaan tyttärensä saattelemana. Mutta mikä on pitkän iän salaisuus? Jennyn tyttäret pohtivat voisiko se olla raskas työ maatilalla, positiivinen elämänasenne, hyvät geenit, terveellinen elämäntapa, vai kaikki ne yhdessä? Jenny itse totesi että sehän se salaisuus on kun jaksaa elää ja muistaa hengittää!

Tellervo

Tuli mieleen kevät 1960. Silloin rakennettiin tietä Värtsilästä Pykälävaaran kautta Tohmajärvelle Saarioon. Silta Murtokosken yli alkoi olla valmis, mutta korkealla kuohuvat vesimassat vaikeuttivat töitä.

Murtokoski 17.5.1960. Kuva: Alpo Rummukainen

Eräänä päivänä lähitalon pieni lapsi putosi koskeen ja vuolaat kuohut olivat vieneet hänet mennessään. Meitä rakennusmiehiä pyydettiin apuun. Löysimme lapsen jostain alavirran suvantopaikoista. Yritimme elvyttää pienokaista, mutta tuloksetta. Hän oli menehtynyt.

Se oli Murtokosken murheellinen päivä.

En tiedä onko hyvä vai huono asia.

Sorvat. Kuva: Alpo Rummukainen.

Sorvat. Kuva: Alpo Rummukainen.

Ehkä ei ole sattuma, että tämä tapahtuu demokratian syntymaassa, Kreikassa. Nimittäin demokratian voidaan katsoa syntyneen 500-luvulla e.Kr. Silloin hallintojärjestelmät vaihtelivat eri poliksissa eli kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa. Kreikan kaupungeissa oli vallankäytön tapoina käytössä mm. oligarkia, eristokratia, tyrannia ja demokratia. Demokratia nimenomaan Ateenassa. Demokratiaan siirryttiin Kleistheneen johdolla. Hän joutui säilyttääkseen valtansa toteuttamaan demokratiaa. Tätä varhaista demokratiaa jalosti noin sata vuotta myöhemmin Perikles.

Ylintä päätösvaltaa Ateenassa käytti kansankokous eli ekklesia, johon saivat osallistua vapaasyntyiset, 18 vuotta täyttäneet ja kaksi vuotta asepalveluksessa olleet miehet. Ulkopuolelle jäivät metoikit eli Ateenaan muualta muuttaneet, naiset, alle 20-vuotiaat ja orjat. Ekklesioita pidettiin lähes viikoittain, ja hyvällä puhetaidolla oli suuri merkitys. Tyrannien valtaanpääsyä pyrittiin ehkäisemään ostrakismosäänestyksellä, jonka toteuttamiseen vaadittiin 6000 ääntä. Demokratiaa uhkaavat epäilyttävät pyrkyrit häädettiin kymmeneksi vuodeksi maanpakoon. Äänestyslipukkeina käytettiin saviruukkujen sirpaleita (ostrakon), joista siis äänestys sai nimensä.

Ekklesian rinnalla toimeenpanevana elimenä toimi viidensadan neuvosto eli bule. Tuomiovaltaa käytti kansantuomioistuin eli heliaia, jonka tuomaristoon kuului joissakin tapauksissa jopa 1500 tavallista kansalaista, jotka valittiin – arvalla. Jotta köyhimmilläkin olisi ollut mahdollisuus valtiollisten tehtävien hoitamiseen, niistä alettiin maksaa palkkaa. Henkilöä, jota politiikka ei kiinnostanut, kutsuttiin – idiootiksi.

Tässäpä siis taustaa sille demokratian myllerrykselle, joka on meneillään Kreikassa ja uhkaa leivitä globaaliksi sekamelskaksi, johon liittyvät kansalaiset arabimaista Amerikan preerioille, EU:sta, Kiinasta ja Intiasta puhumattakaan. Moskovan mielenosoituksiakaan ei pidä unohtaa. Olen ihan varma, ettei raha enää ratkaise, vaan rakkaus elämää kohtaan. Kuitenkin vain silloin, kun rakkaus ei ole pelkästään tunnetila, vaan järkipitoista toimintaa elämän pelastamiseksi koko luomakunnassa myös yhteiskunnallisessa mielessä.

Ierikka

Värtsilän Pitäjäyhdistys ry:n kevätkokous on tänään klo 19 alkaen. Sääntömääräisessä kokouksessa käydään läpi vuoden 2011 taloutta ja toimintaa.

Kevätkokouksen jälkeen klo 20 alkaa Värtsiläis-ilta johon on kutsuttu kaikki kyläläiset, yhdistykset ym. toimijat ja osapuolet kuulemaan, keskustelemaan ja ideoimaan kyläyhteisöämme koskevia asioita. Mm. tulevan kesän Värtsiläpäiviä,  kylätalomme toimintojen kehittämistä sekä uusien ja tarpeellisten palveluiden ideointia ja toteuttamista, kylämme asukkaiden  ja kaikkien viihtyvyyden lisäämiseksi!

Koollekutsujana toimiva Värtsilän Pitäjäyhdistys ry toivottaa kaikki lämpimästi tervetulleeksi molempiin tilaisuuksiin, osallistumaan ja vaikuttamaan kyläyhteisömme asioihin!

Tilaisuuksissa kahvitarjoilu!

Kukkia kumppareissa. Kuva: Lissu.

Maaliskuun lopulla kotipuutarhurit, mökkeilijät ja kodin sisustamisesta kiinnostuneet kansalaiset vaelsivat sankoin joukoin Helsingin messukeskukseen. Jokavuotiset kevätmessut tarjosivat runsain mitoin vinkkejä kesäunelmien toteuttamiseen mökeillä, pihoilla puutarhoissa ja parvekkeilla. Messuilla kävi neljän päivän aikana lähes 53 000 henkeä.

Lähiruoka on jo pitkään ollut kova sana. Me maattomatkin voimme viljellä parvekkeillamme ruukuissa ja laatikoissa melkein mitä vaan. Puutarha-alan ammattioppilaitokset olivat rakentaneet messuille kuusi erityylistä malliparveketta. Ihastuin Etelä-Savon ammattiopiston nautiskelijan parvekkeeseen, jossa oli teemana lähiruoka. Kaikki parvekkeen istutusten yrtit, vihannekset ja kukat oli kasvatettu oppilaitoksen kasvihuoneissa. Kukat ja pöydän kattaus olivat luonnollisesti sävy sävyyn.

Vain mielikuvitus on rajana, kun puutarhoihin ja parvekkeille luodaan erilaisia maailmoja ja yksityiskohtia. Kukkia voi istuttaa vaikkapa taaperon pieneksi jääneisiin kumppareihin. Mehikasvit näyttävät aika veikeiltä vanhoissa korkokengissä. Linnunpöntöistäkin joku voisi olla vaihteeksi vähän perinteisestä poikkeava. Siihen voisi olla maalattuna vaikka pikku prinssin kuva.

Omaan parvekepuutarhaani istutin aluksi 40 orvokkia. Niitä pitää ehdottomasti olla joka kesä. Väreiksi valitsin nyt sinisen ja oranssin. Ajattelin kokeilla tänä kesänä myös kesäkurpitsan kasvatusta. Yrtit kuuluvat myös parvekepuutarhaani. Menestyisiköhän Värtsilän musta parvekkeella? Taitaa käydä taas niin, että tila loppuu kesken.

Ilon täyteistä ja kaunista puutarhakesää kaikille viherpeukaloille! Kun hoidamme puutarhaamme, se hoitaa meitä.

******

Jutun kuvat ovat kevätmessuilta.

Korkokenkien uusi elämä. Kuva: Lissu.

Saksalaista käsityötä. Kuva: Lissu.