Feliks Esaias

Kaikkien tunteman Esa Pakarisen (1911-1989) syntymästä tuli helmikuun alkupuolella kuluneeksi sata vuotta. Merkkivuotta on muistettu eri puolilla maata. Tänään sunnuntaina on konsertti Joensuussa.

”Olen syntynyt Rääkkylässä, Pitkälän talon nokisessa savusaunassa. Äitini oli piikana samaisessa talossa”, kertoo Esa itse Maarit Niiniluodon vuonna 1981 kirjoittamassa Pakarisen elämäkertateoksessa ”Hanuri ja hattu”.

Lapselle annettiin nimi Feliks Esaias. ”Mitä matalampi maja, sen hienompi nimi”, kommentoi Feliks. Isä oli kyläsuutari ja kelloseppä, naisiin ja väkeviin menevä. Kouluun Esa meni 10-vuotiaana suoraan kolmannelle luokalle. Työhommat alkoivat laivoilla laivapoikana. Välillä hän kulki isän mukana kenkiä tekemässä. Äiti ompeli torille myyntiin puseroita ja esiliinoja. Siinä sivussa Esakin oppi tekemään essun.

Eka haitari

Esan isällä oli haitari mukana ja poikakin pääsi kokeilemaan soittamista. Vuonna 1930 hän sai säästettyä hanttihommien työpalkoista sen verran, että pystyi hankkimaan vähittäismaksulla ensimmäisen oman haitarin pirtutrokari Parviaiselta.

Siitä se muusikon ura urkeni vähitellen. Esa soitteli erilaisissa kokoonpanoissa. Pari kertaa hän ehti olla naimisissakin, kunnes tuli sota. ”Jouduin rintamalla myös viihdytyshommiin.” Aseveli-illoissa hän säesti suomalaisia huipputaiteilijoita, jotka olivat viihdytyskiertueilla. Soittaminen tunnettujen nimien kanssa jatkui sodan jälkeen.

Kolmannesta avioliitosta syntyi Esa Pakarinen junior, tunnettu näyttelijä, joka oli mm. Joensuun kaupunginteatterissa.

”Ota hampaat pois”

Kerran esiintymiskeikalla sanoi Eugen Malmsten: ”Teepä sinä Severi. Ota hampaat pois.” Siinä paikassa syntyi Severi Suhonen, joka kiersi 33 vuotta Esan mukana. Severi siirtyi myös filmiin ”Rovaniemen markkinoilla”. Yleisö kehui elokuvan ja kriitikot haukkuivat lyttyyn. Elokuvan tuottajalle Toivo Särkälle se oli kultakaivos.

Kymmenessä vuodessa tehtiin 20 elokuvaa, joista Pekka Puupäitä 13. Arvostelut olivat murhaavia, mutta erityisesti lapset pitivät.

Vuosien myötä Pakarisesta kehittyi taitava haitarinsoittaja. Laulutunteja hän kertoo ottaneensa elämänsä aikana ainoastaan kaksi kappaletta. Luonnonlahjakkuudeksi häntä kehuttiin. Taiteilijatoverit ja ystävät kertovat Esan ainakin vanhempana olleen totinen ja vähän sulkeutunutkin.

Vuonna 1974 hän pääsi sairaseläkkeelle 63-vuotiaaana, mutta esiintymiset jatkuivat. Hieman myöhemmin Suomen Sarjakuvaseura haki Esalle taiteilijaeläkettä, joka myönnettiin puolikkaana. ”Minä, joka aina olen koettanut saada ihmiset nauramaan, itkin kun paperit tulivat”, kertoo taiteilija.

Karjalaiseksi Esa itsensä tunsi, vaikka joutui paljon savolaista näyttelemään. ”Olin tavallinen työläispoika Pohjois-Karjalasta, puursin, soitin, elin jokaisen päivän kerrallaan. En voinut kuvitellakaan, että Suomen kansa joskus tuntisi minut.”