Joulutarinoita, osa 5
Joulukirkkoon lähdettiin varhain jouluaamuna. Muistelen kirkonmenojen alkaneen jo seitsemältä. Isä valjasti Urhon itse tekemänsä ajoreen eteen ja ajoi hevosen tuvan rappusten eteen. Peitteli sitten äidin ja meidät lapset lämpimien vällyjen alle, istui itse kuskipukille, otti ohjakset käsiinsä ja antoi Urholle lähtökäskyn.
Kahdeksan kilometrin matka halki lumisten maisemien taittui hiljaisuuden vallitessa. Pakkanen nipisteli poskia. Tähdet tuikkivat taivaalla, aisakello helkkyi ja tienvarren talojen ikkunoista kajasti valo. Mitä lähemmäksi kirkonkylää tulimme, sitä useampia hevosia täysine rekineen näimme matkaavan kirkkoa kohti. Lähellä asuvat tekivät matkaa jalkaisin.
Kirkossa menimme istumaan suntion pöntön kohdalle, vastapäätä saarnastuolia. Siitä näimme hyvin suurimpaan osaan kirkkosalia sekä nuoren ja komean kirkkoherran. Heikki Savola oli Suomen nuorin kirkkoherra tullessaan Kiihtelysvaaraan vuonna 1955. Hänet oli vihitty papiksi neljä vuotta aikaisemmin ehdittyään juuri ja juuri täyttää 22 vuotta. Savola liikkui talvellakin kylillä moottoripyörällä. Isä teki hänelle koirannahkarukkaset. Me lapset sanoimme kirkkoherraa pappisedäksi.
Jumalansilmä.
Tarkkailin kirkossa kiinnostuneena ympärilläni istuvia ihmisiä. Yritin kurkkia myös taakseni, mutta heti äiti nykäisi sanoen: Ei pie vilikuilla. Kattokruunuissa paloivat oikeat kynttilät. Jumalan silmät katselivat pilvipalleroiden keskeltä alttaritaulun molemmin puolin. Enkeli taivaan kaikui voimakkaana täydessä kirkossa. Saarnan aikana silmäni lupsahtelivat välillä kiinni ja lopulta uni voitti. Päivä alkoi valjeta, kun kirkonmenot päättyivät. Aisakellot ja kulkuset helisivät ja helkkyivät isäntien ajaessa kilpaa kotimatkalla.
Kirkkoreissulta tultua olikin jo nälkä. Äiti laittoi perunat kiehumaan, uunipaistin lämpiämään ja kantoi jouluherkut pöytään. Astiat pestyään äiti kävi isän kanssa ettoneelle. He olivat joutuneet heräämään jo aamuyöstä, että olivat ehtineet ruokkia ja lypsää lehmät ennen kirkkoon lähtöä. Minuakin väsytti, mutta en millään malttanut mennä nukkumaan. Olin saanut kummitädiltäni joululahjaksi piirustuslehtiön ja värikynät. Piirsin ja väritin aina kun pöytä oli vapaana. Rakastin piirtämistä. Isä totesi katsoessaan piirtämistäni: Tuo se aina kynä käissä jurrovaa.
Joulupäivänä ei koskaan käyty kylässä, eikä meillä käynyt vieraita. Tapaninpäivä oli kyläilyä varten. Silloin lähdettiin koko perheen voimin tapaninajelulle .
Kiihtelysvaaran kirkko 2007. Kuva Lissu
Kiihtelysvaaran kirkon lämmitys laitettiin 80- luvun alussa.
(poika Raatevaarasta)
Uskoakseni silloin uusittiin myös kirkon maalaus, joka on Pälkjärveläinen – lehden mukaan Sakari Vuojolaisen tekemä. Hän
siis puhdisti ”Jumalan tummuneet silmät”. Kirkon edessä ei ole
enää niitä hevosten odotellessaan pureskelemia puomeja.
Joulukirkosta palattuani katselin minkälaisia
lapsuuden kirkkomuistoja Värtsissä oli vuosi
sitten. Ja niitähän oli useampiakin!
*
Sinisessä aamuhämärässä astelimme tänään
ne nelisensataa askelta ylämäkeen Pielisensuun kirkkoon,
Pälkjärven entisen kirkon kellojen kumu siivitti askeleitamme.
*
Minun lapsuudenkirkkoni oli Utran kaunis pystyhirsikirkko
joka sekin näkyi kotimme ikkunaan. Sinne emme nyt kuitenkaan
lähteneet, sillä aluen asutuksen lisäännyttyä kirkon vanhat,
kapeat puupenkit ovat olleet sanankuulijoita tupaten täynnä.
*
Eilen ajoimme kuitenkin kyseisen kirkon ohi kynttilöitä
hautausmaalle viedessämme. Kovin kauniisti on Utran kirkkokin
valaistu ulkoapäin. Lapsuudessani se oli pilkkopimeässä hieman peloittavan tuntuinen ohitettava, mutta ohitetava oli
kotiin päästäkseen.
o
Me kävimme aattohartaudessa Niemisen kappelissa. Siellä palveluksen suoritti Rääkkylän kirkkoherra Venäläinen. Hänestä on ollut uutinen lahtienkin palstoilla. Uutisen syntymiseen ovat vaikuttaneet kuulemma sellaiset henkilöt, jotka eivät ole olleet itse toteamassa tapahtumaa,josta kirkkoherraa syytetään. Yhäkö kristityillä on haarniska, johon kaikkien olisi sovittava? Eikö pappikin saa olla IHMINEN?
”Nuori ja komea kirkkoherra” on hiljattain julkaissut kirjan nimeltään ”Maalaispapin polulta”. Sen tulot menevät lyhentämättöminä Hyvän vanhenemisen Tukisäätiölle. Kirjaa voi olla vielä saatavana. On kuuleman mukaan ollut kova kysyntä. 600 kappaleen painos lienee siis olevan loppusuoralla. Koska ostamani kirjan mukana oli moniste ja siinä puhelinnumero, voinen sen tässä paljastaa ilman nimismiehen pelkoa, ja Eirakin on ”lomalla”: 040-5107221 tai 0400-784149.
Hyvää Joulua Lissulle! Joulu on aina, kun menemme messuun.
Ierikka
Lissu, olet aloittanut koulunkäyntisi 18.8.1953 Kiihtelysvaaran Raatevaarassa. Siteeraan ”komean kirkkoherran” kirjaa:
”Pohjois-Karjalassa, Kiihtelysvaarassa on Raatevaaran kylä. Sen kupeessa kohoava Hyypiänvaara on Kolin jälkeen tiettävästi maakunnan korkein paikka. Yli puoli vuosisataa sitten Raatevaarassa, maanviljelijä Heikki ja Aune Kakkosen kodissa oli kastehetki.Sittemmin kuuden lapsen perheen vanhin sai nimekseen Kyösti. Seurakunnan kirkkoherrana olin tuon kasteen toimittajana.”
Sitten kerrotaan mielenkiintoista Kakkosen suvun saavutuksista.
Luulenpa, ettet voi olla hankkimatta käsiisi Heikki Savolan kirjaa!
Valloittavia lukuelämyksiä ikääntyneen paimenen muisteluista!
Ierikka
Kiitos hyvän joulun toivotuksista kirjavinkistä, Ierikka!
Kirja tuli minulle ensimmäisessä postituserässä joku viikko sitten. Selasin sen heti samalta istumalta, mutta säästin lukemisen jouluksi. Eilisen pyhitin sitten kirjan lukemiseen. Lukuelämys on vielä hiukan kesken, mutta jatkan sitä tässä illan mittaan.
Kirjan ulkoasu kuvineen on ilo silmälle. Paitsi että vanha rovasti kirjoittaa kauniisti, niin hän on myös taitava luontokuvaaja.
Ierikka,lukuvinkkinä ko. kirjasta sivut 20-21.
Mainittakoon, että kaikki sivulla 172 kuvatut Savolan kirjat ja äänitteet löytyvät hyllystäni.
Tulkoon kerrotuksi myös, että tämä lapsuuteni ”pappisetä” siunasi äitini Tohmajärven kirkossa 3.12.2005. Kirkko oli otettu käyttöön remontin jälkeen viikkoa ennen äitini siunaustilaisuutta.
Kiitos, Lissu, viestistäsi! Luin ss. 20-21. Ymmärrän, että s.172 luetellut Heikin kirjat ovat hyllyssäsi.
Minäkin olen päässyt Heikin kirjaan sivulle 203. Siinä punapukuinen naurunremakassa oleva on vaimoni, pohojalaanen Ulla ja minä hänen takanaan harmaassa villapaidassa, jossa on kuvioita karjalaisen lapasen suusta saadun mallin mukaan. Paita on ostettu kauan sitten Punaisesta rukista, joka oli silloin Kiihtelysvaarassa Ilomantsiin menevän tien varrella, mäen päällä. Tien toisella puolella on Mäkrän kylä. Talo, entinen koulu, on nyt jossain muussa kytössä.
Ajelen usein paikan ohi Joensuun suuntaan, ja käännyn kohta oikealle Selkielle ja Mönniin menevälle soratielle. Mönnin sillan jälkeen tullaan kohta Jakokoskelle, jossa asumme talven kylmät ja sitten kevättä kohti mentäessä taas Kaustajärvelle, joka on vakituinen asuinpaikkamme. Tervetuloa käymään siellä, kappeliani katsomaan!
Ierikka
Anteeksi, että jatkan lörpöttelyäni. Unohtui mainita, että olen kumisaappaassa kulettanut valkovuokkoja Kaustajärvelle, kotimme Ullukan yläpihalle, kappelin läheisyyteen. Siinä ne sinnittelevät ja yrittävät totutella uuteen kasvupaikkaan. Ehkä niiden Pälkjärven kaipuu vähitellen vähenee ja tottuvat uuteen paikkaan. Onhan se Tellekin kotiutunut tänne. Käy kylläkin valkovuokkomat- koilla keväisin, niinkuin niin monet evakot. Myös Ullani kuokkavieraana! Jossain kohdassa kappelissani on myös kivi Pälkjärven kirkolta. – Ierikka
Kiitos kutsustasi Ierikka.
Samassa kuvassa s.203 on etualalla suuresti ihailemani Otto Rummukainen. Näin joitakin vuosia sitten dokumentin hänestä. Siinä Otto pyöräili kirjojaan kauppaamassa mm. Raatevaarassa, ihan lapsuuskotini naapurissa. Raatevaaraan on sentään jonniin verran matkaa Pykälävaarasta!
En malta olla kertomatta juttua 50-luvulta, kun tämä nuori maalaispappi ajeli viininpunaisella Jawallaan pitkin kyliä virantoimituksissa. Varusteet olivat tietenkin kulkupelin mukaiset. Talviseen ajovarustukseen kuuluivat mm. isäni tekemät pitkävartiset koirannahkarukkaset.
Kerran talvipakkasella ollessaan tuuraamassa Tuupovaaran kirkkoherraa, Heikki oli kohdannut tien päällä erään maistissa olevan mieshenkilön, joka oli kysellyt: ”Mikäs mies sie out?” Kuultuaan kulkijan olevan Kiihtelysvaaran kirkkoherra, mies oli tuumannut: ”P…..e sie mikään pappi ou, ilimestyskirjan peto sie out.”
Olin ensimmäisellä valkovuokkomatkallani 2007. Sinäkin olit samalla matkalla ja saarnasit sunnuntaina Sortavalan kirkossa. Suurin osa matkalaisista istui kirkossa, mutta minä kuuluin pieneen vähemmistöön, joka teki kirkkoaikaan oman retken Kuhavuorelle. Upeat näköalat ja mielettömät määrät keto-orvokkeja.
Omalta osaltani Joulu on mennyt aattona yllättänyttä noidannuolta potiessa. Joululukemisena on ollut Erik Appelin kirja Ilomantisin taistelu Elokuu 1944. Äitini kertoman mukaan sen tykistön äänet kuuluivat kuin kaukaisen ukkosen kumu. Olin tuollin kuukauden vanha. Toinen Joululukeminen joka on kesken on Seppo Lohen kirjoittama Lars Levi Laestadiuksen elämänkerta.
Lissu, rangaistukseksi että kirkkoaikana v. 2007 lorvailit Kuhavuorella määrään Sinulle luettavaksi Eero Huovisen uusimman kirjan Enkeli taivaan. Heh, heh. Ierikka
Täällä Sääperinrannalla oli hyvin askeettinen mutta silti kaunis Joulu. Joulukinkkukiintiöni tuli täyteen Joensuussa eri yritysten kutsujen kera.
Joulukirkkona täällä oli kuuraiset rantakoivut ja Joululukemisena Solzenitsyn ”GULAG – Vankileirien saaristo”.
Arvostakaamme Jouluja joista me ja isovanhempamme ovat saaneet nauttia sekä ehkä vielä lähisukupolvet. Sytyttäkäämme kynttilä noille miljoonille jotka vain kiven heiton päässä meistä kokivat oman Joulunsa mitä karmeimpien hirveyksien keskellä.
Yhä suurempaan arvoon nousevat jo vähiin harvenneet veteraanimme.
Ierikka; Metsä kirkkoni olla saa…
…onhan se Luojan puistoa kauneimmillaan. Siellä lintusetkin laulaa.
Fågeli
Se tuo Irene kysel jotta eikö pappiki sua olla ihminen. No miun mielestä suap olla ,mutta tuomiokapitulin mukaan ei tapahtuneella tavalla. Se tuo Venäläinen män pöhlöyksissään vielä sanomaan (lainaus ”Tällaista vaan sattuu,ontapahtunut monelle muullekkin jotkut joutuvat edesvastuuseen,kuten minä nyt) Eikö tää todista jotta ihminenhän se on?
Silloin Kristinuskon aamussa muuan Paavali opettaa kirjeessään seurakunnan johtajaa Timoteusta seuraavasti.
1 Timoteus 3:1-4 ”Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön.
Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan,
ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen, vaan lempeä ja sopuisa.
Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus.
Ei tämä Raamatun kohta sano, jotta papin on oltava enkeli vaan antaa elämiselle suuntaviitat. Ei tänäkään päivänä ”riettailu” sovi seurakunnan paimenen elämiseen, jokin holtti se on elämisessä oltava. Lainaan vielä antiikin Roomalaisten toteamusta, ” voi aikoja voi tapoja”.
Tein lukemiseni vasta nyt Lissun antaman vinkin perusteella, kiitti Lissu.
Mirja Sisko