Äärimatkailua

En tiedä tasan tarkkaan tarkoitetaanko äärimatkailulla sitä, että matkakohde on äärimmäisen kaukana vaiko sitä, että matkaa tehdään äärimmäisissä olosuhteissa, kuten vaikkapa napaseudulla.

Maan äärissä tuntui Kaustajärvikin sijaitsevan, kun ensimmäisen kerran sitä kohti matkasin. Elettiin tammikuuta vuonna 1962. Pakkasta oli melkoisesti, niin kuin sitä tammikuussa siihen maailman aikaan tuppasi olemaan. Kumppanillani oli harmaa Skoda -merkkinen henkilöauto. Liekö lämmityslaitteista ollut vielä tietoakaan, ainakin huurteiset kuurankukat kukkivat auton laseissa eikä näkyvyys muutenkaan ollut kummoinen korkeiden aurauspenkkojen takia.

Alla venäläisen kuun

Kun olimme ohittaneet Tohmajärven, alkoi minusta tuntua kuin olisimme olleet Vennäille menossa. Tai Neuvostoliittoahan se silloin oli. Taivaalla mollottava pyöreä kuukin näytti kylmältä ja kaukaiselta.

Autolla ei päässyt perille saakka, vaan se oli parkkeerattava tien poskeen Varpasalmen sillan paikkeille, josta jalkauduimme järven jäälle hevosella ajetulle polanteelle. Kaupunkilaistyttö kun olin, olin lähtenyt rukinpaikkaa katsastamaan korkeakantaisissa saapikkaissa ja turkishelmaisessa ulsterissa. Saattoi siinä lumihangessa harppoessa mennä nailonin saumatkin rist’ronkkeliin!

Jännitystä lisäsi tieto, että minulla olisi pitänyt olla voimassa oleva kulkulupa. Rajavyöhyke oli tuolloin leveä vakiasumustenkin kohdalla. Mistä minä sen luvan olisin siihen hätään pyhäpäivänä nyhjäissyt? Taisi olla niin, että sitä oli anottava Tohmajärven nimismieheltä virka-aikana. Juttu ei ollut niin yksinkertainen, että olisin käynyt vain Kaustajärven vartioasemalla esittäytymässä.

Tuskin ehti anoppi toipua tulomme aiheuttamasta hämmästyksestä, kun porstuasta alkoi kuulua kopinaa. Olin varma, että jään kiinni heti kättelyssä. Kaksi urheilijapoikaahan sieltä vain tulla tupsahti hiihtolenkillään. Taidan mainita nimetkin, sillä Tikan Kalle ja Mielolan Jussi ovat monelle Värtsin lukijallekin tuttuja. Se oli kuitenkin ainoa kerta, kun olin luvatta liikkellä, niin paljon pumaskan puuttuminen aiheutti stressipisteitä.

Junat ei vuottelek

Mieheni isällä oli ollut tapana lähteä hyvissä ajoin odottamaan Öllölän suunnasta tulevaa linja-autoa. Lähtiessään hän oli tuuminut, että ”junat ei vuottelek”. Kun nykyinen junaliikenne takkuaa milloin mistäkin syystä, nousee tuokin sanonta mielen syövereistä.

Suomen poikki matkatessa on käynyt niinkin, että kun juna nro 1 on ollut reilusti myöhässä, niin eiväthän ne jatkoyhteydet ole voineet paria matkustajaa odotella. ”Matti ja Liisa” saattavat näin ollen saada rautahevosen kyytiä oikein pohjanmaan kautta ja löytää itsensä sellaiselta asemalta, joka ei alunperin kuulunut edes suunnitelmiin.

Lähtö ei sais olla vaikeeta

Varsinaista äärimatkailua oli sekin, kun evakot matkasivat kimpsuineen ja kampsuineen kohti tuntematonta. Kun en arvannut ajoissa kysellä, ei kukaan ole enää kertomassa, mitä reittiä meidän perheemme tuon ekstremelajin alkuosuuden suoritti. Koska olin alle kaksivuotias, en voi täysin luottaa oman muistikuvani sirpaleisiin. Oletan, että tulimme jollakin autokyydillä Pälkjärven Ilmakasta radan varteen. Istuimme jo junassa ja ihmiset alkoivat kysellä, että missähän me nyt olemme? Joku kurkotti päätään ulos ikkunasta ja vastasi, että ”Kaurilassa”. Siinä kovalla junanpenkillä istuessamme Mari-mummo sitten selitti minulle, ettei kotiin ole enää paluuta. Silloin kaikki musteni silmissäni, ehkä syysiltakin pimeni jo ulkona.

Pälkjärveltä Muskon kautta Peijonniemeen ja siitä Tohmajärvelle johtaneen maantien pohja oli havaittavissa vielä vuosia sodan jälkeenkin. Joka kerran tienhaaran ohi ajaessamme haikailin kotiseudulleni. Äiti kertoi, että hyvin kirkkaalla ilmalla hänen kotinsa ikkunoista Ilmakan vuorelta näkyi Tohmajärvelle saakka. Eläinlääkäri Rauma oli heillä käydessään osoittanut horisontissa siintävät oman kotinsa ikkunat. Ne kiiilsivät vain silloin, kun auringonsäde osui niihin sopivasti.

Kaikki lähtemiset eivät suinkaan ole olleet mieluisia. Silloin auttaa appiukon käyttämä lause: ”Lähtö ei sais olla vaikeeta”. Niin vain on appi ohjaillut pilven reunalta minunkin elämääni, vaikka emme ole koskaan tavanneet.

Tellervo