Verkkolammen kämppä 3

Osa 3. Musta läskisoosi

Verkkolammen kämppä, osa 3

Jossain vaiheessa syyskesää työnjohtaja tarjosi minulle ylennystä. Tarjosi oikein isännän paikkaa.. Kämppäisännän. Kuulosti ihan hienolta savottajätkän titteliin verrattuna. Palkka vastasi noin kolmen halkomotin tekopalkkaa joka päivä eli varsin kohtuullinen.

Otin viran vastaan ihan nurkumatta. Myöhemmin tuli vielä saunamajurin titteli. Silloin taisin olla sotilasurani huipulla, vaikka olin vasta 16-17 vanha. Vaikka olen armeijan ja monet kertausharjoitukset käynyt, niin majurin natsoja en ole saanut.

Kesä alkoi kallistua syksyä kohti ja kämppäelämässä siirryttiin sisäruokintaan. Kulkumiehiä ei näkynyt enää. Ennen lumen tuloa tehtiin tukkia, propseja ja halkoja. Monet lähiseutujen miehet savotoivat kotoaan käsin ja vain pitkämatkalaiset asuivat kämpällä. Jotkut kulkivat kesän aikaan mopoilla tai polkupyörillä työmatkat. Talvellahan ei päässyt kuin hevosella tai jalan.

Päivän lyhetessä työmatkoihin ei enää haluttu käyttää aikaa, vaan monet lähelläkin asuvat Värtsilän miehet jäivät asumaan kämpälle käyden vain viikonloppuisin paidan vaihdossa kotonaan. Verkkolammella oli majoitus kahdessa kämpässä. Isompi oli noin 30 hakkuumiehelle ja toinen kämppä 10 hevosmiehelle.

1950 luvun lopulla alkoivat savotat jo hiljetä ja Verkkolammellekin otettiin miehiä vain se isompi kämpällinen. Hevosmiesten kämppä jäi tyhjäksi. Kun lumi tuli maahan alkoivat puun ajot metsästä ja suuri osa olikin hevosmiehiä, kaukaisimmat Ilomantsista ja Tuupovaarasta.

Polttopuiden pilkkominen ja uunien lämmitys oli minun hommia. Uunit olivat pönttömallisia ”saunanuuneja”. Niitä oli kämpässä, kuivaushuoneessa, emännän huoneessa, työnjohtajan huoneessa ja keittiössä.

Emäntä oli jostain Ilomantsista, ja joskus hän ei vain ilmestynyt työmaalle. Silloin nekin hommat lankesivat minun niskaani. Onneksi ei vielä ollut paljon lunta, että minulla olisi mennyt koko päivä lunta kolatessa.

Mietin ankarasti, miten sitä ruokaa pitäisi tehdä niinkin isolle porukalle, vielä kun mitään kokemusta ei ollut. Arvelin keittää ämpärillisen tai pari perunoita ja jotain läskisoosia. Muistelin miten äiti oli kastiketta tehnyt: paisteli lihoja paistinpannulla, ja sieltä nousi hyvänhajuinen käry.

Paistelin muutaman kilon siankylkeä. Se oli aika monta paistinpannullista. Rasvaa irtosi sianlihasta aika paljon, mutta suuruksen tekemiseen sitä menikin paljon. Sotkin rasvaan ruisjauhoja ja jatkoin käristämistä. Aika hyvin kärysi. Välillä piti lisätä pannulle voita. Arvelin, että nyt onnistuu, kun on niin hyvät käryt. Välillä piti aukaista ovet ulos asti auki, kun keittiössä oli sinisenään savua.

Kastiketta tuli sellainen viiden litran kattilallinen. Se oli melkein mustaa. Taisi kärytä hiukan liikaa. Perunoita oli riittävästi. Raahasin sapuskat pöytään, hiukan jännitti, että mitähän ne sanovat mustasta kastikkeesta.

Toivo (Topi) Örnillä oli tapana räpytellä silmiään kun puhui: ”No, ei tää oo ainakaan uutta”. Eikä ollut, olinhan sitä tuntikausia kypsytellyt.

Ei ne jätkät suoranaisesti moittineet sapuskoita, mutta heti kun pääsivät käymään kotonaan, toivat tullessaan omat paistipadat omine lihoineen. Minä sitten laitoin ne potit uuniin tai hellalle kuumenemaan, kun syönnin aika läheni. Joidenkin paistilihat olivat lähes pelkkää läskiä. Oli hurjannäköistä katsoa, kun muutamat ottivat padan käsiinsä kuin oluthaarikan ja hörppäsivät loput paistirasvoista suihinsa.

Työnjohtaja antoi sitten ”emännälle” potkut ja hankki toisen. Uudeksi emännäksi tuli Ilmi Honkanen Niiralasta, Mantsisen Alen vaimo. Sitten ruokahuolto toimi loistavasti.