Kun olin hyvin pieni, minulla oli ollut aapinen, jossa oli aakkoset siten, että joka sivulla oli yksi kirjain ja siihen liittyvä kuva ja teksti. A:n kohdalla oli ollut ankan kuva ja teksti ”Ankka aallokkoon kaipaa”. Äitini kertoman mukaan olin erään kerran ollut pitkään hiljaa toisessa huoneessa. Äidin tullessa katsomaan mitä puuhailen, hän oli tavannut minut istumassa hajareisin lattialta. Aapinen oli ollut pienenä silppuna jalkojeni välissä. Äidin nähdessäni olin huokaissut: ”Missähän se ankka nyt aallokkoon kaipaa?”
Iso joukko Raatevaaran 1950-luvun koululaisia kokoontui nykyisin kylätalona toimivalle koululleen muistelemaan menneitä elokuussa 2008. Mahtaakohan kirjahyllyssä olla vielä jäljellä niitä kirjoja, joita saimme lainata aikoinaan?
Kuva Lissu Kaivolehto
Satuja ja seikkailuja
Opin lukemaan lähestyessäni kahdeksan vuoden ikää. Lukutaito avasi ovet uusiin kiehtoviin maailmoihin. Voi miten nautinkaan lukemisesta. Kuvittelin ihmiset ja maisemat ja eläydyin tarinoiden tapahtumiin ja tunnelmiin täysillä. Koululla oli pieni kirjasto, josta saimme lainata kirjoja kotiin. Lainauspäivä oli lauantai ja yhdellä kertaa sai lainata ainoastaan neljä kirjaa. Niistä ei minulle ainakaan riittänyt lukemista koko viikoksi.
Neljä ensimmäistä kouluvuotta luin pelkkiä satuja. Kaksi seuraavaa vuota meni ns. poikakirjojen parissa. Seitsemännellä luokalla siirryin sitten tyttökirjojen lumoavaan maailmaan. Tuhannen ja yhden yön sadut olivat eksoottista luettavaa pienelle maalaistytölle. Grimmin sadut tulivat myös tutuiksi. Suosikkikirjailijani oli Anni Swan. Luin hänen satujaan, sekä kaikki hänen kirjoittamansa nuortenkirjat alkaen 1914 ilmestyneestä Tottisalmen perillisestä 1949 ilmestyneeseen Arnellin perheeseen.
Pikku Heidi
Eräs mielenkiintoisimmista lapsuuden lukukokemuksistani oli Johanna Spyrin Pikku Heidi. Sweitsiläinen alkuteos on ilmestynyt jo vuonna 1880 ja suomenkielinen painos vuonna 1905. Kirja kertoo elämästä syrjäisessä alppikylässä. Orpo pikku-Heidi elää jörön, ihmisiä kaihtavan isoisänsä luona, seuranaan vain vuohet ja reipas Vuohi-Pekka, kylän paimen. Ajan mittaan aina iloinen ja valloittava Heidi sulattaa jäyhän alppivaarin sydämen. Kun lopulta tulee aika valita alppien ja suurkaupungin välillä, ei päätös tuota vaikeutta.
Upposin täysin alppikylän maisemiin ja elämään. Se kaikki tuntui käsittämättömällä tavalla niin kovin tutulta. Kirjan pohjalta on tehty myös televisiosarja. Sarjaa esitettiin vuonna 1979 lauantaisin illansuussa. Olin yhtä ihastunut siihen kuin lapsena lukemaani kirjaan. Ainoastaan yksi jakso jäi katsomatta, kun omat häät sattuivat päällekkäin sen kanssa. Pikku-Heidin tunnelmat palautuivat voimakkaasti mieleeni 1990-luvun alussa vieraillessani erään uuden ystäväni kotona. Hänen keittiönsä seinällä oli posliinilautanen, jossa oli kuva viehättävästä alppimaisemasta. Juuri sellaisesta, jollaiseksi olin lapsena kuvitellut pikku – Heidin maiseman.
Lapsi 312
Sain lainata kirjoja myös naapurin Sirkka-tädiltä. Hänellä oli salissa lasiovilla varustettu matala kirjakaappi. Sirkka-tädin kirjoista on mieleeni jäänyt erityisesti Lapsi 312 (Hans-Ulrich Horste). Kirjan tarinaa en enää muista, ainoastaan sen jännittävän tunnelman.
Googlettamalla löysin lyhyen kuvauksen kirjan sisällöstä: Ursula Hanke kadottaa pienen lapsensa paetessaan sodan jälkeistä kaaosta. Lapsen isän on ilmoitettu kaatuneen Venäjän rintamalla. Kymmenen vuoden kuluttua saksalainen perheenäiti Ursula Gothe näkee Punaisen Ristin ilmoituksen, jossa etsitään pakolaisjunasta vuonna 1944 löydetyn lapsen vanhempia.
Tuosta ilmoituksesta alkaa Ursulan sisäinen kamppailu. Menneisyys ja nykyisyys, entinen suhde ja uusi avioliitto raastavat Ursulaa, joka yrittää luovia oikeaan ratkaisuun. Mutta mikä on oikea ratkaisu – onko sitä edes olemassa?
Vaikuttaa kiinnostavalta. Pitänee lukea kirja uudestaan.
Seitsemästä veljeksestä Monte-Criston kreiviin
1950-luvulla maalla ei ollut suotavaa olla ”aina nenä kirjassa kiinni”. Pienestä pitäen oli osallistuttava kodin töihin. Läksyt oli kuitenkin luettava mahdollisimman hyvin. Olin nopeasti oppivaista ja hyvämuistista lajia, joten läksyihin ei paljoa aikaa tuhraantunut. Useimmiten luin läksyt maaten vatsallani kamarin sängyllä. Tyynyn alla oli aina lainakirja jemmassa. Kun äidin silmä vältti, luin lainakirjaa. Muistan myös, kuinka erään kesän valoisina aamuöinä, toisten vielä nukkuessa, nousin lukemaan Seitsemää veljestä. Senkin olin saanut lainata Sirkka-tädiltä.
Meillä kotona ei vielä tuolloin ollut montaakaan kirjaa raamatun ja virsikirjan lisäksi. Niinpä vuosittain saadut palkintokirjat raittiuskilpakirjoituksista olivat suuria aarteitani. Kirjoissa oli valkoiset pehmeät kannet ja niiden nimet ja takakannen teksti oli painettu joko sinisellä tai ruskealla. Kirjojen nimet ja sisältö ovat jo haihtuneet muististani.
Muuttaessamme Kiihtelysvaarasta Tohmajärvelle, sain läksiäislahjaksi luokkatoveriltani Marjalta kirjan Pollyannan aarteet. Ensimmäisenä kesänä Tohmajärvellä sairastin tuhkarokon. Kun kuume alkoi laskea ja silmät kestää lukemista, uppouduin Monte-Criston kreivin jännittäviin vaiheisiin. Pikavauhtia ahmin koko kirjan, jossa oli 711 sivua.
Lapsena syntynyt rakkaus kirjoihin on kestänyt koko elämän. Lukeminen on edelleen yksi mieluisimmista harrastuksistani. Enkä tuon alussa mainitun aapisen repimisen jälkeen ole kohdellut kirjoja kaltoin.
xxxxx
Lukijani, millaisia lukumuistoja Sinulla on lapsuudestasi? Entä mitä kirjat ovat merkinneet ja merkitsevät Sinulle?
xxxxx
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää parhaillaan (15.11.2014 saakka) suomalaisten kokemuksia lukemisesta taitona, harrastuksena, elämänkaaren osana ja sosiaalisena toimintana. Lisää tietoa Elämää lukijana keruusta osoitteesta http://www.finlit.fi/arkistot/keruut/lukija/
Olipa mukavaa samaistua Lissun lukukokemuksiin. Samat ihanat tyttökirjat tuli aikoinaan luettua. En muista kuinka vanha olin kun luin Topeliuksen Välskärin kertomukset. Tuo tosi paksu kirja avasi minulle tien Suomen historiaan. Minäkin rakastin Anni Swanin kirjoja. Suosittelin 1980-luvulla syntyneelle tyttärelle niitä luettavaksi, mutta hän ei osannut samaistua tuon ajan maailmaan. Hänestä Lotta- ja Tiina-kirjat olivat pop. Joku viisas on sanonut ”jos rakastaa kirjoja ja musiikkia niin ei koskaan ole yksin”. Omalla kohdallani tuo pitää paikkansa.
Aapisesta lukeminen minullakin alkoi. Sitten tulivat
koulun lainakirjat. Muistan lukeneeni Rauha Virtasen
tyttökirjoja. Monte Criston kreivin jännitys on koettu.
Helena- sarjaa. Raittiuskilpakirjoituksista sain minäkin
palkintokirjoja.
Punapaitainen mies kuvassa on Markku Mielonen, joka haaveili kirjoittamisesta vuosikymmeniä. Markun unelma on nyt toteutunut, häneltä on ilmestynyt neljä kirjaa.
http://pkkirjailijat.jns.fi/show.cgi?id=342
Kirjat ovat lainattavissa ainakin Joensuun kirjastosta.
Olen ollut intohimoinen lukija koko ikäni.Se alkoi koulun alkuluokilta, muistaakseni Jalmari Finnen kirjoista. Eikä aikaakaan kun käteeni osui Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha. Tästä syttyi luontokirjojen lukemisen hinku: Ernst Thompson Seton, E N Manninen, K M Wallenius, Samuli Paulaharju A E Järvinen ym. Lisäksi se on poikinut kirjojen jonkinasteiseki keräilyharrastukseksi. Tietysti pohjoisen retkiksi joita on kymmeniä.
Eräällä ruskaretkellä se johti siihen että Enontekiöllä käydessämme kävimme myös Yrjö Kokon tukikohdassa Ungelon torpassa, ihan sisällä asti. Käynti siellä olisi ihan oman juttunsa aihe. Kokon kirjoja on hyllyyn kertynyt pitkälti toistakymmentä.
Olen edelleen sitä mieltä että paras lukemani sotakirja on Pessi ja Illusia. Seikkailevathan kirjan ”henkilöt” linjojen välissä. Rintamallahan se on kirjoitettukin.
Kouluaikaan lainakirjojen lukeminen olisi kiinnostanutkin, mutta siinä oli kaksi vaikeuttavaa tekijää; kotona se katsottiin laiskotteluksi ja Valkoisen talon kirjastossa istui valveutunut kirjastonhoitaja Muttosen Sylvi, joka piti huolen, ettei oteta liian monta kirjaa lainaan.
Pertsa ja Kilu, Tom Sawyerin seikkailut ja Tarzanit tulee ensimmäisenä mieleen. Tuon Sudenhampaisen kaulanauhan taisin saada palkinnoksi jostain koulun kirjoituskilpailusta. Monte Criston kirjat olivat jo niitä mitä Sylvi ei lainannut pikkupojille.
Lapsuuteni lukukokemuksista ylitse muiden on ”Ollin oppivuodet”. Nuoruuteni lukuelämys oli Knut Hamsunin ”Viktoria”. Luin sen kolmesti ja sen jälkeen kaikki muut Hamsunin kirjat lukuunottamatta kirjaa ”Rengas sulkeutuu”. Jäi siis vähän auki. Pitänee korjata tämä puute.
Olen nyt uudelleen lukemassa ”Viktoriaa”. Mutta ei se oikein nyt maistu. Miksi silloin nuoruudessa, ei kuulu selitettävien asioiden joukkoon. On ihan yksityisasia.
Suurin lukuelämys on ollut ”Hiljaa virtaa Don”. Olen lukenut sen kahdesti ja nähnyt myös siitä tehdyn elokuvan. Grigori ja Aksinja ovat syvällä sydämessäni ja kasakoiden hevoset.
Kun isoveljeni opetteli lukemaan, minäkin opin siinä sivussa 6-vuotiaana. Isä oli hankkinut eläessään paljon kirjoja, vaikka ei siinä tietysti lastenkirjoja ollut. Kuvateoksia esim. kylläkin mm. ”Maailman maat ja kansat”. No se luettiin ihan loppuun ja moni muukin kirja. Koulun lainastosta sitten tuli niitä lastenkirjojakin. Mutta kotona sattui isän peruina olemaan nmm. sotakirjoja esim. ”Pilven veikot”, Länsirintamalta ei mitään uutta” ja Hävittäjälentäjänä Karjalan taivaalla”. Eivät niinkään lastenkirjoja, mutta nämäkin tuli luettua.
Hyvin samanlaisia lukukokemuksia on minullakin.
Muistan kun kävelin aapisen kanssa äidin perässä. Olin juuri huomannut, että osaan lukea ja halusin jakaa oppimisen riemuni.
Ollessani 9-vuotias muutimme Forssasta Hämeenlinnaan. Siellä odotti oikea kirjataivas.
Muistan kun ensimmäisen kerran seisoin kirjaston edessä. Se oli kunnioitusta herättävä, iso, kaunis kivirakennus, jonne johti korkeat portaat. Jännitystä ja odotusta täynnä avasin painavan oven ja astuin kirjojen maailmaan. Näen vieläkin silmissäni lastenosaston kirjahyllyt ja muistan suunnilleen , mitä missäkin oli.
Mieluisia olivat Eeva-kirjat, Anna- ja Pieni runotyttö-kirjat.
Pikku prinsessa sai kyyneleet vuotamaan. Elämyksenä ovat jääneet mieleen Pollyanna ja Salainen puutarha, jonka luin pari vuotta sitten uudelleen. Tutuiksi tulivat jossain vaiheessa Aaro Hongan poikakirjat.
Malttamattomana odotin, milloin pääsisin lainaamaan aikuisten puolelle. Ikäraja oli 12 tai 13 vuotta.
Muistan, kun astuin isoon saliin, jonka täytti tummat, korkeat hyllyt. Kävelin kapeilla käytävillä ihmetellen kirjojen paljoutta. Ensimmäinen käteen osunut taisi olla jokin Tarzan-kirja. Monte Criston kreivi oli minullekin mukaansa tempaava lukukokemus.
Myöhemmin opin, että kirjastorakennus oli aikaisemmin venäläisen varuskunnan ortodoksikirkko, josta itsenäistymisen jälkeen oli poistettu kupoli ja tornit. Sitä oli vaikea ymmärtää. Usein, kävellessäni Turuntietä kohti kadun päässä näkyvää kirjastoa, kuvittelin, miltä se oli aikoinaan näyttänyt.
Muniko kukko teidän aapistenne väliin makupaloja lapsena?
Niin minua ainakin innostettiin aapisen lukuun. Ei silloin vielä tajunnut, että muniminen oli vain kanojen hommaa. Ensimmäinen omistamani kirja oli aapinen, jonka kannessa oli pelkkä kukon
kuva ja lopussa runo ”Huru, huru hummalla kirkkoon,poikkeen sieltä tätilään.”Muuta siitä en muista. Ensimmäiset lukemani kirjat olivat Risto Roopenpoika, Gulliverin retket ,Ollin oppivuodet ja Tottisalmen perillinen. Luokankirjastosta lainasin
monta kertaa kirjan Tarinoita Kristus-lapsesta. Sen kuvitus
varsinkin viehätti minua.