Ostokorttien ja kansanhuollon aikaa

Jatkosotamme päättymisestä on tullut täyteen pyöreät 70 vuotta. Lehdistössämme ja muissa tiedotusvälineissä on näitä tapahtumia huomioitu hienolla tavalla.
Omassa mielessäni, tuon kaiken kokeneena, ne muistikuvat eivät katoa koskaan pois ajatuksista. Kotikylämme Värtsilähän kuului sotatoimialueeseen. Rantatie, lentokenttä ja rautatehdas olivat tietenkin venäläisten pommituskohteita. Yllättävin vähin vaurioin Värtsilän kylä kuitenkin selvisi pommituksista. Kun hälytyspilli soi, painuttiin kiireen vilkkaa sirpale- ja pommisuojiin. Elämä jatkui melkein normaalisti, tehdas pyöri, kaupat olivat auki ja korttiannoksia jonotettiin.

Vuonna 1939 perustettiin Kansanhuoltoministeriö, siitä lähtien säännöstelymme alkoi. Valtaosa elintarvikkeistamme meni kortille. Ennen kuin pääsin Notkon osuusliikkeelle töihin, olin muutaman kuukauden Värtsilän kunnan toimistossa työssä. Kunnantoimisto oli silloin nykyisen kylätalon paikalla olleessa kunnantalossa. Toimenkuvaani kuului mm. elintarvikekorttien käsittely. Kortteja käytiin jakamassa eri kylissä. Hevoskyydillä matkaa tehtiin kansanhuollonjohtaja Sirkka Siitosen kanssa. Pakkastakin oli välillä ihan riittämiin, ja ”rekiretkimatkaa” esimerkiksi Kuhilasvaaran kylälle noin parikymmentä kilometriä.

Kun tulin osuusliikkeelle töihin, vastassa olivatkin nämä uuden uutukaiset elintarvikekortit. Meillä myyjätytöillä piti tietenkin olla sakset joilla kupongit leikattiin. Ketju työtakin vyöhön kiinni ja sakset olivat nopeasti saatavilla.
Sokeri meni ensimmäiseksi kortille. Parin viikon päästä tuli kahvin vuoro ja sitä rataa kaikki muutkin elintarvikkeet. Kuponkien liimaaminen kartongille aiheutti runsaasti lisätyötä kirjanpitoineen. Sipaisu liimaa kartongille ”laijasta laitaan” ja kupongit jonoon. Kuponkien määrän piti täsmätä myydyn tavaran määrään.

Soitin entiselle työtoverilleni, hyvämuistiselle, nyt yli yhdeksänkymmentävuotiaalle  Annille Tohmajärvelle ja vastauksia tuli kuin ”apteekin hyllyltä”. Esimerkiksi maito saatiin myyntiin Niiralan tilalta, se loppui kuitenkin melkein joka jakelussa kesken. Kärhämäähän siitä syntyi. Makkara oli Suomi-, Lauantai- ja kylmäsavumakkaraa (hevosesta). ”Näitäkin oli silloin tällöin”, kertoi Anni, silloin alle parikymppinen nuori nainen. Lihaa saatiin joskus kokonaisina ruhoina. Anni kertoi rakastaneensa kotona puunpilkkomista ja niinpä häneltä onnistui ruhojen pilkkominenkin. Esimies Leo oli pidellyt sorkista kiinni. Itse palvelin sekatavaraosastolla, onneksi! Lihaa saatiin myyntiin ani harvoin, niin harvoin etteivät asiakkaat saaneet aina edes kuponkien edellyttämää määrää.

Tytöt Hilkka ja Anni vasemmalla. Sylvi ja Irja ovat jo poisutuneet joukostamme.

Tytöt Hilkka ja Anni vasemmalla. Sylvi ja Irja ovat jo poisutuneet joukostamme.

Onneksi oli olemassa ”musta pörssi”, uskallan sanoa kaiken uhallakin, jälkikäteen. Sieltä onnistuimme, äiti ja minä, saamaan täydennystä ruokapuoleen. Sota-aikoina ei taatusti ollut kenelläkään paino-ongelmia.

myymälän tytöt0003 copy

Myymälän ja konttorin tytöt + Leo Partanen, myymälänhoitaja

Kangaspakkojen tulo kaupantiskille olikin sitten melkoinen tapahtuma. Asiakkaille tiedotettiin etukäteen milloin kannatti tulla jonottamaan. Kaikki taatusti kelpasi mitä kulloinkin oli tarjolla. Välillä nujakoitiin tappeluksi asti, kun loppupään jonottajat jäivät ilman kangaspakettiaan. Värtsilässä toimi useita hyviä kotiompelijoita, jotka taikoivat uskomattoman sieviä asukokonaisuuksia yhdistelemällä esimerkiksi pari vanhaa leninkiä ”uuteen uskoon”, niin kuin ennen sanottiin. Kekseliäisyyttä riitti.

Nahkakengät loppuivat pian aikaa kaupoista kuin käyttäjiltäänkin. Tilalle tulivat puukengät. Ihan kivan näköisiä ne olivat, mutta ominaisuuksiltaan heikosti kestäviä. Annas olla kun tuli vesisade. Itselläni oli esimerkiksi kerran niin sanotut nivelpohjaiset puukengät. Välipohja pahvia, päällinen jotain keinoainetta. Nätit kuitenkin. Aamiaistunnilta töihin palatessa rankkasade yllätti, pahvipohjat liukenivat ja pettivät ”sen siliän tien”. Että näin silloin!

Kansanhuolto myönsi nahkakenkien ostolupia esimerkiksi metsureille ja tehtaan työntekijöille. Hyvä niin. Vuodevaateasiat olivat sitten oma lukunsa. Sotatilan jatkuessa saatiin kauppoihin paperilakanoita, tyynyliinoja ja patjojakin. Jonkun aikaa meni opetellessa ennen kuin tottui ”paperin kahinaan”. Eipähän tarvinnut pestä, iloisesti paloivat hellan ja uunin sytykkeenä.

Sota oli päättynyt 1944.

Vuonna 1948 mentiin avioon Aarre Armaan kanssa. Vielä silloinkin, neljä vuotta myöhemmin, oli vaikeaa saada morsiamelle esimerkiksi kenkiä. Onnistuin kuitenkin osuusliikkeemme varastosta saamaan pikkukengät, tosin mustat ja puolta numeroa liian pienet. Valkoisella maalilla niistä taiottiin hääkengät. Tanssin pyörteissä maali rapisi osittain pois ja kengistäni tuli entiset. Niin sanottujen kapioiden saaminen morsiamelle oli jo vaikeampaa. Kuitenkin onnistuin saamaan lakana- ja tyynyliinakangasta eräästä kaupasta ”tiskin alta”, niin kuin silloin sanottiin. Lisäpisteitä sain hamstrattua, muuten kauppa ei olisi onnistunut. Morsian oli ikionnellinen lakanatusinastaan!

Tässäpä sota- ja pula-ajan nuoren naisen elämän tuntoja 70 vuotta myöhemmin.
Hilkka Partanen

17 comments for “Ostokorttien ja kansanhuollon aikaa

  1. Kyllä se on mukava, että Hilkka palauttaa nykyajan ihmisten mieliin myöskin pula-ajan. Olikohan kaupoissa mitään, mistä ei ollut puutetta, jos oli, niin mitä. Nyt on kaupat pullollaan kaikenlaista tavaraa ja täytyy joskus ihmetellä, kuka kaikenlaista roinaa tarvitsee. Ehkäpä monet pula-ajan ihmiset eivät raaski heittää tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa pois siinä pelossa, että sille saattaa olla vielä joskus tarvetta. Nuorempi sukupolvi heittää surutta varsinkin sopimattomat vaatetavarat menemään.

  2. Hörppäsin justiinsa Valion maitotölkistä loput, ja ennenkuin laitoin tyhjän tölkin ”kierrätykseen”, katsoin, milloin oli ollut viimeinen myyntipäivä. Se oli 16.2.2015. Jo ostaessani oli se päivämäärä ohi. Tuskin olisin muuten sitä ostanutkaan. Eikä pieretä vielä!

    Minun ostokorttini on – 30 % kassalla. Jos ei niitä aarteita ole tarjolla, menen sitten hypistelemään muita hyllyjä. Yllättävän paljon on ja monta sorttia.

    Tankkausmatkalla voi jonkin verran palauttaa takaisin sitä, mitä sotevan junat aikoinaan veivät, tosin eri muodossa, mutta kuitenkin. Pankkilandia ei tunne raja-aitoja. Maksaa voi ruplilla, euroilla, pankkikortilla, ja bensaa myös Beoscanin muovikortilla, jonka venäläis-suomalainen kapitalisti on kehittänyt, mutta jota en pihinä kuluttajana käytä kuin hädänpäivänä.

    Saisi tuolta rajan takaa halvalla parturin näpit niskaan ja pesuruiskun auton pellille, ja mitä muuta saaneekaan. Mutta pitäähän sitä työllistää kotimaankin kansalaisia, jotta olisi meidänkin kaupoissamme , mitä kuluttaa.

    On vain aika jännää, että on Finlandia ja on Russia (saksaksi Rusland, jos oikein muistan) ja niiden päällä Pankkilandia, jonka ”läänejä” ovat mm. Op, Nordia, Danske Bank ym. (vain nämä Suomessa konttoreitaan levittelevät mainitakseni). Ja sitten Nalle Wahlros ja monta muutakin – entistä – vasemmistoidealistia, puhumattakaan lukemattomista kapitalistikonservatiiveista ja dollariliberaaleista.

    Mainittakoon, että joitakin vuosia ostokorttiajan päätyttyä 1950-luvulla ennustin Joensuun lyseon pihalla välitunnilla kavereille, että kohta niitä seteleitä ei tarvita kukkaroon, pankki tietää, paljonko meillä itse kullakin on fyrkkaa. Muistan tämä ihan tarkkaan. Tosin en silloin vielä tuntenut sanaa ”fyrkka”. Luin ruotsia ja saksaa, en englangtia tyylipuhtaasti enkä varsinkaan amerikan mongerruksella. Kaverit nauroivat minulle, vaan eivät naura enää.

    Ajat ovat muuttuneet. Snellukin euroksi. Onneksi ei ruplaksi, vaikka onhan se tosin aika edullista vaihtovaluuttaa, ainakin vielä nyt.

  3. Hämärät muistikuvat ostokorteista on. Ja äiti varmaan oli hyvissä suhteissa kyläkaupan myyjärouvaan, joka nimittäin viestitti, milloin ns verokahvia on tulossa tiskin alle .”Laita tytöt jonottamaan!” Ja me sitten jonotimme tuossa nykyisen Jussi Raerinteen talon – silloisen e-kaupan pihalla. Tämä rouva oli Iida Aura nimeltään.

    Sikuripötkönkin oikein hyvin muistan, sen paikka oli uunin ranssilla.

  4. Kun olin lukenut Hilkan hyvin jäsennellyn muisteluksen,
    tuli mieleeni sana kuponki. Arkikielessä ostokortteja sanottiin
    kupongeiksi. Naisten hallussa niitä perheissä säilytettiin,
    Raamatun välissä tai käsilaukussa.

    Mari mummolla oli yksisankainen, musta käsilaukku jossa oli
    äänekkäästi napsahtava lukko. Käsilaukkuun koskeminen oli
    meiltä lapsilta ankarasti kielletty, arvokkainta siellä lienee olleet
    ne kupongit.

    Monen sortin kulkijaa kierteli vielä neljäkymmentäluvun loppu-
    puolellakin. Kerran, erään satunnaisen kulkijan lähdettyä, äiti
    huomasi tummanpunaisen, kiiltävän käsilaukkunsa kadonneeksi.
    Kupongeista silloinkin oli suuri huoli. Äiti puhkesikin jo hädissään
    lausahtamaan: ”Oliko niin epärehellinen vieras?”.

    Pikkusiskoni, jonka nenä ylsi juuri ja juuri ikkunalaudan tasalle,
    löysi laukun ikkunaverhon takaa. Äidin lausahdus jäi kuitenkin elämään
    sisarustemme keskuudessa.

  5. Omistuksessani on isä-Reinon ”perintönä” jokin sota-aikainen ostokorttiarkki tai ainakin sen osa. Pieniä numeroituja neliönmuotoisia lappuja vieri vieressä; pitäisi ihan tarkemmin perehtyä niihin ja niiden sisältämään tietoon .

    Juohtui tuossa mieleen myös eräs isäni kertoma, asiaan liittyvä repliikki, jonka hän käsittääkseni oli itse kuullut asioidessaan poikasena (s. 1930) syntymäkuntansa Vieremän kansanhuollossa.
    Kovaääninen savolainen isäntämies oli näet selvittänyt asiaansa virkailijalle jotensakin tähän tapaan: ”Meijän tytölle pitäs saaha ylimääränen leipäkortti, kun se on semmonen tiine ryllykkä!”
    Ei ihan sievästi sanottu, mutta tulipahan asia kerralla selväksi; saiko sitten lisäkortteja vaiko ei, sitä en tiedä.

  6. Hilkan ehtymättömän muistirasian aarteita!

    Nättejä tyttöjä kuvissa ja hienot valkoiset ”lääkärin takit” myymälän tytöillä päällä.

    Wärtsilä oli siis sotatoimialuetta lentokenttineen.Miten tämä näkyi ”katukuvassa”?
    Kävivätkö laivueen pojat kylillä rentoutumassa?
    Oliko Wärtsilässä sota-aikana tai ennen sitä ravintolaa ?

  7. Hienoa paikallishistoriaa muistelijalta.Tämä Iida Aura piti ilmeisesti pientä kauppaa ennen sotia myös vanhan Värtsilän puolella?Paikka oli kylän pohjoisosassa Sääperille menevän
    tien varressa,Kurola-Näätälä-Kosola tonttien hujakoilla.Kaivappa muistelija muistilokeroita
    vielä siitä,millä aikavälillä Iida Aura piti kauppaa Niiralassa Kuosmasen Antin pihapiirissä
    olleessa hirsimökissä?Ilmeisesti Sisä-Karjala/Kalevi Palviainen muutti 50 luvun lopulla ti-
    lannetta.Niiralan kaupathan olivat Sisä-Karjala ja Kostamon kauppa.60-luvun alussahan
    tuli sitten myös Partasen kioski nyk. teollisuusalueelle menevän tien kohdille.Toivotaan,että
    Jore saa myös vastauksia kun me 50-luvun nuoret ollaan niin tietämättömiä.

  8. Hatarat ovat muistikuvat, kuten jo edellä mainitsin. Ikäni perusteella nämä ostosmatkat tehtiin 40-luvun loppupuolella. Sittemminhän Kuosmasen pojat muuttivat eri talouksiin, kaupan paikalle muutti Aarne perheineen ja kantapaikalle jäi Viljon perhe.

  9. Kysymykseen oliko Wärtsilässä ravintolaa vastaa Värtsilä v. 1940 kartta (Matti Sallinen 1997) seuraavasti: Nro 19, Yhteishyvän Ruokala Kahvila ja Nro 52, Matkustajakoti – Ravintola.

    Leipomoitakin oli ainakin kaksi ja kauppoja lukuisasti.

  10. Lämmin kiitos ystäville kommenteista pula-ajan juttuani kohtaan. Selvennänpä vielä hiukan lisää. Ida Aura oli myymälänhoitajana uuden kylän myymälässä. Reipas, temperamenttinen ja osaava liikenainen. Nenälle ei hypitty, sen sai tuntea niin herrat kuin narritkin. Tein hänen kesälomansa 1949. Ennen sotaa Ida Aura toimi kylänpään myymälänhoitajana niin kuin Tapani N aivan oikein muistelee. Idan tytär Sirkka oli kansakoulutoverini.

    Sitten Jorelle kaunis kiitos lämmittävistä sanoista. Kuvassa olevat tyttöjen valkoiset työtakit olivat tuohon sota-aikaan pakolliset. Itse ne piti hankkia. Kun kaupasta ei saanut valkoista työtakkikangasta, niin mikäs neuvoksi? Kahdesta lakanasta takki syntyi kotiompelijan oivallisella avustuksella.

    Totta kai lentolaivueen poikia näkyi katukuvassa päivittäin. Olletikin kun myymälämme lihaosaston tilat valtasivat lentueen upseerit omaan käyttöönsä (eipähän ollut lihaakaan juuri myytävänä). Yläkerrasta liikkeemme johtaja Mäntylä joutui luovuttamaan myös oman tilavan asuntonsa laivueen käyttöön. Oli näet jatkosodan hyökkäysvaiheiden jälkeen vähän taloja jäljellä.

    Siitä laivueen poikien rentoutumisesta liikkui hyvinkin hurjia juttuja. Kuiskaten niistä vain puhuttiin. Kylässähän oli tarjolla toinen toistaan nätimpiä tyttöjä. Taisi jollekin käydä jopa hullusti, niin kuin siihen aikaan sanottiin. Kuulin, että nurkkatanssejakin oli pidetty salaa jossakin. Se oli sellaista aikaa se.

    No sota-ajan kuppiloita tiesin ainoastaan 2 kappaletta. Lottakanttiini lähellä apteekkia, ja Notkolla ”Osulan” parakkikuppila. Käytiin kuuntelemassa hienoa uutta kaappilevysoitinta ja juomassa korviketta ja pihlajanmarjamehua. Ennen sotia muistan ainakin Notkolta Eetu Hukan matkustajakodin kahvilan ja Kansantalon I ja III luokan ravintolan. Se oli mielestäni tyylikäs paikka. Kivirannan kahvila oli kansakoulun vastapäätä, siellä sai esimerkiksi herkullisia possuja. Koululaiset käyttivät hyväkseen kahvilaleipomon herkkuja.

    Valveen leipomo Notkolla oli tunnettu muun muassa herkullisista konditoriatuotteistaan. Vesirinkelit olivat mahtavan hyviä. Lähituntumassa oli myös Väänäsen leipomo, hyviä vesirinkeleitä sielläkin tehtiin. Yksityisyrittäjä ”pulla” Pirinen Värtsilän asemalta oli luku sinänsä. Vaimo leipoi maukkaita ”tipoja”. Ite Pirinen pakkasi lämpimäiset isoon koriin (paljon kardemummaa) ja taivalsi läpi kylän; kesken loppuivat.

    Näin taas tällä kertaa
    Hilkka

  11. Muistan oikein hyvin Ida Auran, joka usein kävi meillä matkalla työhönsä Kylänpäähän. Varsinkin pakkasaamuina hän istui hellan vieressä olleen puulaatikon päällä lämmittelemässä. Hän oli pienikokoinen ja jalat eivät yltäneet lattiaan puulaatikon päältä.
    Aurat asuivat ”joen takana”, jossa naapureina olivat mm. Kasaset, Väänäset ja Järviset.

  12. Kun kaupat ja leipomot on vielä muistissa niin miten on Värtsilän kirjakaupan omistaja? Aikaisemiin kirjakauppa oli M. Bombergin nimissä ja vuodesta 1931 J. Hietasella.
    Sain vihjeen että Alen mökki Sääperillä olisi ollut kirjakauppiaalla aikaisemmin.

    Yhden vihjeen mukaan opettaja Helmi Kokki ei sitä rakentanut ainakaan valmiiksi ja Ale olisi muuttanut siihen vasta sodan jälkeen eli kuka sen rakensi ja milloin jää vaivaamaan?

  13. Hilkan ansiokkaan ja omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kirjoituksen lisäksi aiheesta kiinnostuneet voivat lukea korttiajasta lisää Pälkjärven pitäjäseuran kotisivuilta.

    Dosentti Ismo Björnin esitelmöi vuosi sitten pitäjäseuran tarinaillassa Joensuussa aiheenaan Kansa kortilla – säännöstelty Suomi. Saimme julkaista hänen esitelmänsä kotisivuillamme.

    http://www.palkjarvi.fi/sisalto.php?id=71

  14. Arvoisa yleisö!

    Tutkailkaapa kertauksena Värtsissä 19.8.2012
    ollut Jukka Hirvosen kuvakertomus Värtsilän kuvia.
    Se on saanut runsaasti komentteja ja kannattaa lukea
    nämä kommentitkin, sieltä löytyy esim. Värtsilän
    vanha puhelinluettelo sekä kauppaliikkeisiinkin liittyvää
    tietoa.

    Itse löysin jutun asiasanalla Värtsilän kuvia/Värtsi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *